tiistai 15. joulukuuta 2009

Letting go

First of all, I apologize for the radio silence. However, let me tell you that there has been a good reason for it. This post will also be the last one in a while and the most personal so far because sometimes life doesn't go as planned - something gets in the way and suddenly you find yourself in a situation which you were not prepared for. After a week of emotional turmoil, I am now ready to cut my stay in DC short and am getting ready to return back home. Even though this was my own decision, it does break my heart to leave my friends, this city, the life I built for myself during these past four months. I wasn't prepared to leave this early, there was and still is so much I wanted to experience here but at the same time it is impossible for me to stay. Thus, I will go - with a heavy heart and tears in my eyes but also with extreme gratitude for all that I have had the privilege to experience here.

One thing I have to say about the Americans in difficult situations is that they will show you their support, sometimes maybe even in a way Finnish people might not be able to. Again, I'm making generalizations and I do have amazing friends back in Finland who have supported me through these tough times but since it is easier for American people in general to speak up, they will do just that and to the simple question of "How are you holding up?" you actually feel like you are allowed to reply with honesty. Even though DC is one of those cities on the east coast where peer pressure is stronger than anywhere else in the world and the need to succeed overcomes everything, my friends have supported my decision and have actually congratulated me for taking care of myself by leaving rather than by trying to stick it out when it was clearly not in my best interest. Funny how you can feel like such a loser one minute and like a winner the next - all you need is someone saying that they are still proud of you and that they admire you for your courage to stand up for yourself. So be brave, people!

I am going home in less than a week and my emotions are mixed, to say the least. I know I will miss this place more than I can even understand right now and I know that the significance of my time here will become clear only later. However, I do believe that things happen for a reason and if something, I can say with a clear conscience that I have no regrets. I wouldn't have changed a thing (ok, a couple of days I'd be more than happy to forget) and I feel like this experience has once again taught me, not only about myself but about people in general and also about what life in the States is like. Granted, I've only seen it from one point of view and believe me, this is one big and diverse country but I feel like I've been really blessed to have had this experience. Life is strange - when you least expect it, it'll throw something in your way that you never would have seen coming. If something, I've also learned that things tend to work out eventually, one way or the other and that is why I am not as intimidated by the great unknown that is my future as I could be, being in the situation that I now find myself in. Maybe you get used to insecurity with age or maybe tough times are there so that you can see that you can rise above and come out a winner.

To conclude, I have to thank all my dear friends both in Finland and in America for supporting me, for giving me the strength and courage to follow my dreams and for staying by my side when those dreams didn't turn out to be as wonderful and rosey as expected. I got a text message from a dear friend of mine last night and I really think he struck a chord with these words: It's better to regret something you did than something you didn't do. I have been living by those words and now I that I prepare myself for what seems to be an endless row of goodbyes and for letting go, I can hold my chin up and say that if anything, I will never regret my time here. I have laughed, I have cried and above all, I have lived.

lauantai 5. joulukuuta 2009

Walking in a Winter Wonderland

While I continue to write in English, today's topic is something that we Finns are a lot more familiar with than Americans in the DC area - that is snow. I have always loved December in Finland; its blue light around three o'clock in the afternoon, heaps of snow (remember that in the 90s when I was growing up there was always snow in December and no one mentioned the words global warming or climate change), the frosty air and the anticipation of the approaching holiday. Now that I don't get to experience that, snow has come to represent Finland aka home for me and that is why I never, NEVER thought I'd see snow in DC before going home for Christmas. Not until I saw the weather forecast on Thursday and realized that we could be getting some snow this weekend!

And for once the weather man was actually right, it's been snowing since morning (some people might call it sleet but it sticks to the ground so potayto potahto say I) and I couldn't be happier! Not only does it feel like home but it also feels like Christmas. I never thought I'd say this but I missed it all: the greyness that comes with it and makes you switch on the lights at 1pm, the streets covered in melting snow that will turn into puddles in no time and ruin your shoes and the no-good DC drivers who are bad even on a regular day and worse when it snows. I didn't have to wear my sunglasses today and I got to wear the thickest coat I have with me here and I was still freezing. Yes, it made me happy because it made me feel right at home and even though weather is the one thing I actually don't miss about Finland, I guess I didn't know that getting to experience that even for one day brought back a sense of belonging I didn't even know I was longing to have in the first place.

Still, I have to say that people in DC do not know how to handle snow. Even though it's been snowing all day, it's been mixed with water so it's not like we have several feet of snow on the ground (more like a couple of inches which will most likely disappear by morning) and even so, it seemed to take forever to drive up and down Wisconsin Avenue today (I guess people were terrified of driving in the snow even though there was no snow to drive in since it melted once it hit the streets). On top of that, I saw several ploughs - or what seemed to be more like a plough attached to the front-bumper of a pick-up - even though there was no snow to be ploughed! I understand heavy equipment when cars can't get around in the streets during blizzards but come on, we were talking about a couple of inches. I just love the "Snow emergency routes" -signs and can't wait to get a real blizzard in January and February and actually get snowed in. Because that is what happens here; if there is too much snow, schools will be closed that day (too bad it was Saturday today) and people might not go to work because it's just too difficult to move around. As I said, these people don't know how to handle snow and for someone coming from a country where there is snow on the ground for 6 months out of 12, it seems just plain silly. But look who's talking when summer and the infamous DC humidity kicks in...

I am hoping to get more snow as Christmas is drawing closer but odds are it will all be gone by tomorrow morning. Nevertheless, I was happy to get to experience even this one day of sleet, snow and general chaos in the DC streets because it reminded of home and of the fact that I do love winter. Don't get me wrong, I love that I can go out without a coat in November and that my feet are not soaking wet everytime I go out from October till December and then again from March till May but there's a reason why Bing Crosby sings about White Christmas. Thus, let it snow!

maanantai 30. marraskuuta 2009

Light up my life

To begin with, today's post will be entirely in English (like you haven't noticed that I've been writing Finglish all along...) and I'd really like to get some comments on whether people want me to continue to write in English or if this will be a once-in-a-year-thing. As a matter of fact, it would be interesting to know whether there is still someone out there reading my blog so please, do comment!

Thanksgiving most definitely marks the beginning of Christmas here and it seems like Black Friday dragged along a sleigh full of all things Christmassy - Christmas lights, carols, decorations and most of all, these weird red bows that taxis have attached to their front bumper! It's still really hard for me to wrap my head around December and around the fact that Christmas is only three weeks away, it's just way too sunny (although it's been raining all day), too bright, too autumn-like and too warm for it to be Christmas yet. Even though I'm going home to spend the Christmas with the nearest and dearest, I still feel like I'm spending my second Christmas here and everything is not as brand new as it was a year ago. However, I'm still amazed by the amount of glitter Americans seem to attach to Christmas from trees to Christmas lights. Everything is just a little bit more excessive, a little bit more sparkly - and also more tacky to tell you the truth but that is what makes American Christmas a concept in itself and I'm proud to say that I've fallen in love with the way-too-perfect-to-be-real Christmas trees that these people put up weeks in advance (and yes, these trees hold on to their pine needles for weeks in end and why wouldn't they when they obviously have not been dragged out of the nearest forest?)

One thing that we oh-so-clear-headed Finns in DC love to do is judge the Americans for their over-the-top Christmas lights and decorations. It is something we haven't experienced (even though it's definitely making its way to Finland!) and we just find it so American (American in this case meaning hillbilly and unsophisticated which is funny considering that I've met here some of the most sophisticated people in the world with something extra - the ability to be genuinely nice; yep, some stuck-up Europeans could definitely learn something from their distant cousins). Anyway, it seems that Americans love to compete in everything so why should wrapping your house in twinkly lights and adding flying reindeer, a Santa Claus figurine, a couple of snowmen and backing all this with a soundtrack that would make even the craziest Christmas-buff puke be any exception? Oh no, there is no reason and that is what makes it so much fun! We get to laugh at the people who have no taste whatsoever and who are not afraid to show it. We Finnish people are just way too concerned with what other people think.

People have taken Christmas decorating so far that there are actual websites which show the most awesome aka the most ridiculous homes. These websites usually include pictures of the house and also tell where and how to find this place so that people can take time from their busy lives to drive to a neighborhood where the phrase "keeping up with the Joneses" has been taken to an entirely new level. You then take plenty of photos to show to your relatives during the quiet days in between Christmas and New Year's and secretly wish that you had the guts to put up something equally obscene and FUN. Because when you think about it, what was it that you loved as a child? Was it the moderate and tasteful no-color lights that made no noises and/or twinkled? Or the lights that were the loudest, made up of all the colors of the rainbow and that your mom told you would never, I repeat, NEVER buy? I think people who are brave enough to turn their homes into public laughing stocks have not lost touch with their inner child but instead cherish the tackiness that lives inside everyone one of us (yes, also inside of you) and what would be a better season to show it than Christmas? Or I might be totally wrong with this one - it is also possible that these people are just nuts.

Be as it may, Christmas is a magical time of year, one that lights up our lives when the winter is darkest and brings hope and warmth into our lives. In a way, lights are not even needed when you feel the light of Christmas in your heart. So remember everybody, with all the craziness and hassle that comes with the holidays that this is the time to be merry and to tell the people around you that you love them. Try not to forget that.

perjantai 27. marraskuuta 2009

Happy Thanksgiving!

Piti sitten kuitenkin alkaa kirjoittaa Kiitospäivästä, kun se kerran on tässä maassa yksi vuoden suurimmista ja ehdottomasti tervehenkisimmistä juhlapyhistä (jos itsensä tajuttomuuden rajamaille syömistä voi kovin tervehenkiseksi kutsua...). Kiitospäivää vietetään joka marraskuun viimeinen torstai, joten päivämäärä vaihtelee. Fiksua siinä mielessä, että suurimmalla osalla on myös perjantai vapaata, joten pitkä viikonloppu on todella pitkä. Thanksgiving juontaa juurensa pioneeriajoille, jolloin pyhiinvaeltajat tulivat Euroopasta ja kohtasivat ensimmäiset alkuperäisasukkaat eli intiaanit. Ideana on kiittää siitä, mitä eurooppalaiset pioneerit saivat intiaaneilta ja mitä intiaanit puolestaan saivat heiltä ja syödä vuosisatojen aikana perinneruuaksi muodostunutta kalkkunaa. Kiva ajatus sinänsä, paitsi että todellisuudessa eurooppalaiset jyräsivät intiaanit alleen (joko tappoivat paljain käsin tai sitten tartuttivat intiaaneihin sairauksia, joihin heillä ei ollut vastustuskykyä) ja loppujen lopuksi koko manner länsimaalaistettiin ja lähes kaikki alkuperäisasukkaat ajettiin reservaatteihin ja heiltä evättiin oikeudet tasa-arvoiseen elämään. Mutta kaikki tämä on kai toisarvoista Kiitospäivän juhlinnassa: tärkeintä on viettää päivä perheen ympäröimänä, valmistaa kunnon kalkkunaillallinen ja vihdoin ruuan saapuessa pöytään kiittää kaikesta siitä, mikä elämässä on arvokasta. Sappy? Yes. Sweet? Hell yeah.

Täällä Thanksgivingiin liitetään kolme asiaa: matkustaminen ja järkyttävät ruuhkat, syöminen ja Kiitospäivää seuraava perjantai, joka kulkee nimellä Black Friday ja joka on jokaisen himoshoppaajan unelma (tai painajainen?). Ensinnäkin useimmat amerikkalaiset ovat valmiita käyttämään satoja dollareita siihen, että he pääsevät matkustamaan toiselle puolelle maata muutamaksi päiväksi vain todetakseen, että kyllä se äitin kalkkuna oli tänäkin vuonna kuivaa ja että ne serkut, joita näkee vain kerran vuodessa ovat edelleen yhtä ärsyttäviä. Kiitospäivä on samanlainen perhejuhla kuin joulu, joten tunteet kuumenevat, kun päivää on melkein pakko viettää sukulaisten parissa ja asiaa pahentaa se, että suurin osa haluaa järkätä miljoonan ruokalajin illallisen itse alusta asti (pelkästään kalkkuna vaatii paljon valmistelua). Toisaalta, Kiitospäivä tuo perheet yhteen edes yhtenä päivänä vuodessa ja ideanahan kiittäminen siitä, mikä elämässä on merkityksellistä, on todella kaunis. Toisten mielestä se on todella kornia, mutta kyllä minä ainakin koin tietynlaista yhteenkuuluvuutta eilen illalla ystävieni parissa, kun kerroimme jokainen, mistä olemme kiitollisia juuri tänä vuonna, tässä kuussa tai tänä kyseisenä päivänä.

Samaan tapaan kuin suomalaisille joulu on suurin mässäilyjuhla, Kiitospäivänä lähes kaikki amerikkalaiset syövät samoja ruokia. Kalkkunan lisäksi tähän kuuluu kalkkunan täyte (joka itse asiassa keitetään kalkkunan sisällä mutta nautitaan lisukkeena eli kaivetaan ulos kalkkunasta - who knew?? ai niin ja täytteeseen lisätään muhennettuna kalkkunan sisälmykset, nami... not), perunamuussi, bataattia jossain muodossa (yleensä niihin lisätään sokeria ja vaahtokarkkeja, NAM), jonkinlaista viherpapupataa (tai vastaavasti makaroonilaatikkoa), karpalokastiketta ja lisäksi kalkkunan rasvasta tehtyä kastiketta itse kalkkunalle. Jälkiruoaksi syödään yleensä piirakkaa, oli se sitten tehty kurpitsasta, bataateista tai pekaanipähkinöistä. Tällaisen ruokamäärän jälkeen ollaan totta kai ähkyssä, mutta se Thanksgivingin idea onkin! Ja pari päivää syödään tähteitä, jonka jälkeen ollaan iloisia siitä, että Kiitospäivä on vain kerran vuodessa. Eikö kuulostakin aivan suomalaiselta joululta? Paitsi että amerikkalaiset toistavat saman rituaalin kaksi kertaa vuodessa ja vielä aivan lähekkäin toisiaan - jouluhan on jo reilun kolmen viikon päästä! Mutta silti, on se syöminen vain niin mukavaa...

Kiitospäivän jälkeinen perjantai on nimetty Black Fridayksi ja se on vuoden kiihkein shoppailu- ja alennuspäivä. Yhden päivän ajan kaupat avaavat ovensa neljän aikaan aamuyöllä (osa pitää ovensa auki vuorokauden ympäri) ja päästävät ulkona jonottavat ihmiset etsimään kukin sen parhaan tarjouksessa olevan television, tietokoneen, kännykän yms yms. Kyllä, luit oikein. Uutisissa näytettiin eilen illalla, miten ihmiset jonottivat yhdentoista aikaan Kiitospäivän illalla vesisateessa kauppojen ulkopuolella vain saadakseen sen jättisuuren television, joka on huippualennuksessa yhden päivän. Amerikkalaiset ottavat shoppailun tosissaan ja koska tavaraa on vain rajoitettu määrä ja parhaat tarjoukset ovat aikaisin aamulla, fiksuimmat (vai hulluimmat?) ovat jonossa jo reilusti ennen kauppojen aukeamista. Valitettavasti tämä kansa on niin kiihkeää mitä shoppailuun tulee, että lähes joka vuosi joku tallautuu kuoliaaksi jossain päin tätä maata Black Fridayn hulinassa (I'm not kidding!) ja usein kauppoihin joudutaan kutsumaan poliisit, koska tappelevat miehet ja naiset käyvät nyrkkitappeluun viimeisen vaatekappalelelun takia. Enough said, tässä maassa ollaan melkoisia materialisteja...

Hassua tässä kaikessa on se, että siinä missä Kiitospäivän ideana on kiittää rakkaista ympärillä, terveydestä, työpaikasta ja rauhasta maan päällä, Black Friday saa tavaran perään olevat amerikkalaiset sekaisin ja kaikki, mistä edellisenä iltana puhutiin, talloutuu parhaiden tarjousten ja kulutusmanian jalkoihin. Silti, Kiitospäivä on niin periamerikkalainen juhla, että näin suomalaisen näkökulmasta se oli yksi tärkeimmistä koettavien asioiden listalla. Kalkkunasta televisiosta seurattuun New Yorkin Kiitospäiväparaatiin saakka se on ollut kaikkea sitä, mitä odotinkin sen olevan ja paljon muuta. Ja muistakaa tekin siellä Suomessa kiittää näin joulun lähestyessä kaikesta siitä, mikä teidän elämässä on kiitoksen arvoista. Ehkä suomalaisillakin olisi jotain opittavaa amerikkalaisista.

By the way, koska olen saanut jonkun verran palautetta amerikkalaisilta kavereiltani siitä, että he haluaisivat myös lukea blogiani, tämä maailmanmatkaaja saattaa vaihtaa kielen englanniksi ensi postauksesta lähtien. Stay tuned, katsotaan, miten käy.

lauantai 21. marraskuuta 2009

Friends, fuckbuddies, dating or in a relationship?

Voi kuulkaas, lähestyvästä Thanksgivingistä huolimatta tämä tyttö päätti koskea tänään aiheeseen, joka kiinnostaa varmasti ainakin kaikkia naispuolisia lukijoitani (pyydän jo nyt anteeksi kaikilta miehiltä, mutta toisaalta, miespuolinen näkökulma on enemmän kuin tervetullutta, joten jättäkää ihmeessä kommentteja!). Deittailuhan on ennen kaikkea amerikkalainen keksintö ja deittailu DC:ssä on kuulemma aivan oma taitolajinsa, koska no, paikallisista sinkkumiehistä 80% on joko poliitikkoja tai lakimiehiä eli valehtelevat työkseen (don't shoot the messenger, toistan tässä vain yhden diisiläisiin miehiin kyllästyneen amerikkalaiskaverini sanoja) ja jos mies valehtelee työkseen, hän valehtelee totta kai myös yksityiselämässä. Fiksu washingtonilaistyttö osaa siis jo varoa ja lipeviä pukumiehiä. Amerikkalaiset miehet ovat kyllä hyvin erilaisia suomalaisiin verrattuna - täällä puhelinnumeroa kysytään suoraan noin 5 minuutin juttelun jälkeen (heti are you single -kysymyksen jälkeen) ja yritettiinpä minua iskeä metrossa kahden metropysäkin välissä kuluneella viikolla. Ei näitä siis voi yrityksen puutteesta syyttää!

Tässä maassa ihmisten väliset suhteet määritellään hyvin mielenkiintoisesti. Ensin ollaan ehkä (huom, EHKÄ) kavereita ja siitä suhde voi lähteä kehittymään moneen suuntaan - ottaen huomioon siis, että mielenkiinto on molemminpuolista. Vaihtoehdot ovat seuraavat: a) Poika tykkää tytöstä ja tyttö pojasta ja pian jompikumpi pyytää toista treffeille. Ensimmäiset treffit menevät hyvin, jompikumpi soittaa (yleensä mies ja typerät 3 päivän säännöt pitävät kyllä paikkansa - ei saa koskaan vaikuttaa liian innokkaalta!) ja sovitaan toiset treffit. Viimeistään kolmansilla pitää tapahtua jotain (tai muuten mies on homo, of course) ja sitten soitetaan kaverille, että I hooked up with him last night ja siitä alkaa casual dating. Tässä maassa kunnon seurustelusuhde alkaa vasta siinä vaiheessa, kun sovitaan, että nyt ollaan exclusive eli muihin päin ei vilkuilla ja silloin voi alkaa kutsumaan toista tyttö-/poikaystäväksi. No, tämä on scenario a ja oikein mukava sellainen, joka toivottavasti päättyy papin aameneen ja mukavaan taloon suburbsissa, pariin mukulaan, minivaniin ja kultaiseen noutajaan.

Loput senaariot ovatkin sitten hieman monimutkaisempia. Vaihtoehto b) poika tykkää tytöstä ja tyttö pojasta, mutta koska molemmat ovat liian nössöjä sanomaan mitään (kyllä, myös sitä tapahtuu), itse aihetta kierretään kuin kissa kuumaa puuroa ja jossain vaiheessa molemmat löytävät toisensa samoista bileistä, kännissä kuin käet ja sitten one thing leads to another... Sitten soitetaan seuraavana aamuna kaverille, että I hooked up with him/her WHILE drunk ja siitähän asiat monimutkaistuvat (tai sitten eivät). Tässä on monta vaihtoehtoa: 1) molemmat tajuavat tehneensä virheen ja ystävyys on pilalla, mutta hey, at least the sex was good 2) pariskunta alkaa oikeasti deittailemaan ja siitä joko tulee jotain tai sitten ei tai 3) poika (niin, yleensähän se on poika) tajuaa, että ei haluakaan muuta kuin sitä yhtä ja tyttö epätoivoissaan suostuu fuckbuddyksi (tätä tapahtuu näinä päivinä myös toisin päin) ja pian ollaan tilanteessa, jossa ei oikeasti seurustella, toista ei oteta huomioon pitkän tähtäimen suunnitelmissa, mutta hauskaa kyllä pidetään. Mikäpäs siinä, jos molemmat osapuolet ovat tietoisia siitä, missä mennään.

Suurin ero amerikkalaisten ja suomalaisten treffailutavoissa on siinä, että suomalaiset ovat melkoisen joko-tai ihmisiä eli joko sitä seurustellaan tai sitten ei. Täällä useiden ihmisten yhtäaikainen deittailu on huomattavasti yleisempää ja ainakin tuntemani naispuoliset sinkkukaverit eivät ole valmiita tyytymään ensimmäiseen vastaantulevaan ihmiseen vaan vaihtoehdot halutaan pitää avoinna (niin julmalta kuin se kuulostaakin!). Kyllä amerikkalaisetkin haluavat naimisiin, haluavat lapsia (paitsi tässä kaupungissa monille ura on todella tärkeä ja äitiys valitettavan usein tarkoittaa edelleen urasta luopumista) ja ovat valmiita sitoutumaan, mutta siinä missä kahtakymmentä viittä ikävuotta lähentelevä nuori aikuinen saa täällä pitää hauskaa vielä vähintään viisi jos ei jopa kymmenen vuotta, Suomessa paineet pariutumiseen ovat selvästi suuremmat.

Olipa suhdetilanne mikä tahansa, yksi asia on varma. Jokainen etsii jotakin: rakkautta, läheisyyttä, seksiä (mielellään varmaan kaikkia noita kolmea!) ja kukaan ei ole koskaan tilanteeseensa täysin tyytyväinen. DC ei ehkä ole maailman romanttisin kaupunki, mutta kyllä viileinkin poliitikko tai liikemies nukahtaa mieluummin toisen ihmisen kuin raporttipinon viereen. Tärkeämpi kysymys ehkä onkin, can you both have the cake and eat it? Mistä pitää loppujen lopuksi luopua siinä vaiheessa, kun löytää itsensä oikeasti tilanteesta, jossa elämä ei enää pyörikään täysin oman navan ympärillä? Ja mitä saa tilalle? Miettikääpäs sitä, kun joulu lähestyy ja on taas aika viettää pyhiä with the nearest and dearest.

sunnuntai 15. marraskuuta 2009

Little addictions

On se vaan jännää, miten lyhyessäkin ajassa ihminen tottuu pieniin arkipäiväisiin asioihin eikä välttämättä edes ajattele tarvitsevansa niitä, kunnes ne viedään pois. Minulle tällaisia on muun muassa kahvi (onneksi amerikkalaisetkin juovat kahvia ja Starbucksin valikoima on päätähuimaava), purukumi (uskokaa pois, Jenkkiä on kannettu minulle selkä vääränä Suomesta, kiitos vaan kaikille apureille) ja kurkkupastillit, varsinkin nyt, kun tunnun olevan kestoflunssassa, joka alkoi joskus lokakuun puolella... Mynthoneita täältä on turha etsiä, mutta jonkinlaisia cough dropseja täältä kyllä löytyy, ytyä saisi olla vaan enemmän. Suomalaisten addiktioiden lisäksi olen kehittänyt täällä ison kasan uusia ja mietin jo nyt, miten paljon tulenkaan kaipaamaan tiettyjä asioita täältä siinä vaiheessa, kun palaan Suomeen (onneksi lähtö ei ole vielä missään nimessä lähellä). Tiedän kuitenkin jo edellisten vaihtokokemusten perusteella, että ihminen tottuu kaikkeen ja loppujen lopuksi ulkomailla opitut enemmän tai vähemmän turhat tavat unohtuvat melko nopeasti Suomen maankamaralle laskeuduttaessa. Silti, amerikkalaiset ovat tottuneet siihen, että elämän pitää olla mukavaa ja helppoa ja minusta on hyvää vauhtia tulossa tämän filosofian vannoutunut kannattaja.

Ensinnäkin, täällä käsidesipulloja (tai hand sanitizer -pulloja niinkuin niitä täällä kutsutaan) löytyy JOKA paikasta. Tiedän, että tämä tapa on yleistynyt myös Suomessa näinä sikainfluenssa-aikoina, mutta amerikkalaiset ovat olleet vannoutuneita käsidesin käyttäjiä jo pitkään. Mikään ei ole niin tärkeää kuin puhtaat kädet ja koska hand sanitizerin käyttäminen on niin paljon helpompaa kuin vedellä ja saippualla läträäminen, joka kodista (ja yleensä joka huoneesta) löytyy yksi strelisoija. Mikäs siinä, ostin itsekin eilen ensimmäisen CVS:n aloe veraa sisältävän hand sanitizerin, joka lupaa tappaa 99.99% pöpöistä (jos se lupaisi tappaa 100% pöpöistä ja joku sattuisi sairastumaan kaikesta huolimatta, käsidesin valmistajaa odottaisi lakijuttu, jossa sairastunut vaatisi jättikorvauksia - voi kyllä, tämä on lakimiesten luvattu maa).

CVS:n pullo nököttää pöydälläni toisen turhakkeen (tästä ollaan montaa mieltä) eli nenäliinapaketin vieressä. Amerikkalaiset eivät tunne samanlaisia Serla- ja Lambi-nenäliinoja kuin suomalaiset, vaan kaikkialla on tissue boxeja, joista nenäliinan tapaisia ohuita ja pehmeitä papereita vedetään kasakaupalla. Typerää tässä on se, että ensinnäkin tällainen boksi vie tuhottoman paljon tilaa, sitä ei voi ottaa mukaan (totta kai on olemassa myös mukaanotettavia nenäliinapakkauksia) ja liinoja tarvitsee yleensä useamman, joten loppujen lopuksi tulee vaan tuhlattua paljon paperia. Toisaalta tissue boxit ovat nättejä, niitä on aina käden ulottuvilla (eli jokaisessa huoneessa on vähintään yksi sellainen) ja ne muistuttavat minua kaikista niistä lukemattomista elokuvista, joissa joku itkee ja toinen tarjoaa itkevälle tissue-pakettia. Voi mistä me suomalaiset muoviin pakattuine nenäliinoinemme jäämmekään paitsi!

Käsidesi ja aina käden ulottuvilla olevat nenäliinarasiat helpottavat elämää, mutta täällä voi jäädä niin helposti koukkuun myös mitä erilaisimpiin ruokiin (yleensä niihin, jotka eivät ole hyväksi vyötärönseudulle...). Itse jäin koukkuun jo ensimmäisellä Amerikan-matkallani bageleihin. Nykyään Suomestakin saa jo bageleita esim. Arnoldsista, mutta heidän savulohibagelia maistaneena voin sanoa, että se ei vedä vertoja paikallisille toasted whole wheat bageleille, joihin tulee savulohen lisäksi järkyttävän paksu kerros kermaista tuorejuustoa. NAM! Bagelit ovat itärannikon ja etenkin New Yorkin ja DC:n kaltaisten isompien kaupunkien juttu ja täältä niistä saa vaikka minkälaisia variaatioita (mustikkabageleista seesaminsiemenillä päällystettyihin ja kaneli-rusina bageleihin, jotka maistuvat kyllä ihan pullalle...). Väliin laitetaan yleensä tuorejuustoa ja jo pelkästään se riittää. Bagelit ovat siitä hyviä, että niitä voi syödä aamupalaksi, lounaaksi, välipalaksi, iltapalaksi... käytännössä siis mihin vuorokauden aikaan tahansa. Ja ne maistuvat aina yhtä hyvälle!

Tämän mainososuuden jälkeen voisinkin todeta, että muistakaahan siellä syksyisen (talvisen?) harmaassa Suomessa nauttia elämän pienistä iloista ja varautukaa siihen, että jos joskus lähdette ulkomaille, sieltä ei välttämättä löydy kaikkea sitä, mitä kotoa, mutta toisaalta tilalle tulee aina paljon muuta hyvää. Se näissä kulttuurieroissa onkin kiehtovinta! It's safe to say, että minä olen jäänyt ehdottomasti koukkuun vieraisiin kulttuureihin, matkusteluun ja eri kulttuureista tulevien ihmisten tapaamiseen. Voi kun kulttuurierojen tarkastelusta voisikin tehdä päivätyön... A girl can always dream.

Siihen asti, muistakaa pestä kädet, että oink oink -tauti ei tartu!

perjantai 6. marraskuuta 2009

Holiday Season

Tämä bloggaaja on viettänyt kiireisiä päiviä sekä töissä että avaten alkavaa juhlakautta (joka jatkuu aina tammikuulle), joten pyydän heti näin alkuun anteeksi radiohiljaisuutta. Elämä muuttuu kovin hektiseksi siinä vaiheessa, kun juhlittavaa on joka kuussa ja siksi ajattelinkin kertoa tänään hieman Halloweenista alkaneesta juhlakaudesta. Amerikkalaiset rakastavat juhlimista perheen kesken ja täällä valtakunnallisia juhlapäiviä riittää jokaiselle kuukaudelle. Syyskuussa oli Labor Day, lokakuussa Columbus Day ja Halloween, ensi viikolla Veteran's Day, marraskuun lopussa Thanksgiving (eli Kiitospäivä) ja joulukuussa tietysti joulu ja uusi vuosi. Joulukoristeet ilmestyivät kauppoihin VÄLITTÖMÄSTI Halloweenin jälkeen ja nyt odotellaan vain jingle bellsien raikumista kauppakeskuksissa... Enpä usko, että odotus tulee olemaan kovinkaan pitkä.

Olin valmistautunut Halloweeniin hyvin ja hyvissä ajoin: ostin intiaanimekon jo syyskuun puolella (enkä varmasti ollut ainoa!) ja tein muutenkin kaiken pitkän kaavan mukaan. Kaiversin elämäni ensimmäisen kurpitsan (niitä pelottavan näköisiä kutsutaan muuten jackolanterneiksi, ihan tiedoksi kaikille), koristelin Halloween-keksejä ja vierailinpa jopa Pumpkin Patchillä, joka on siis kurpitsatila, josta saa ostaa kurpitsoja tai jopa käydä poimimassa niitä itse pelloilta. En myöskään missannut loppuhuipennusta eli karkkikeppostelua (trick or treating) - ei, en mennyt itse kerjäämään hieman liian lyhyessä mekossani DC:n kaduille karkkia - vaan pääsin jakamaan karkkeja noidiksi, harry pottereiksi, keijuiksi ja hirviöiksi pukeutuneille diisiläislapsille. Uskomatonta, miten tällainen twentysomething suomalaistyttö voikin innostua karkkien jakamisesta, vaikka vettä tulikin taivaan täydeltä. Se oli varmasti yksi niistä kokemuksista, joita en tule unohtamaan koskaan, en ole koskaan tuntenut itseäni yhtä amerikkalaiseksi!

Halloween-pöly on tuskin ehtinyt laskeutua, kun joka paikassa hössötetään jo lähestyvästä Kiitospäivästä ja joulusta. Kiitospäivä on Halloweenin lisäksi yksi amerikkalaisimmista juhlista - vietetäänhän sitä pyhiinvaeltajien (pilgrims) ja Amerikkojen alkuasukkaiden eli intiaanien kunniaksi. Joka perheessä syödään samoja ruokia: kalkkunaa, bataattipiirasta, karpalokastiketta ja jälkiruuaksi kurpitsapiirakkaa kermavaahdolla. Thanksgiving tuo perheet yhteen marraskuun viimeisenä torstaina, joka tänä vuonna sattuu 26. päivälle kuluvaa kuuta. Minulle on sanottu, että Kiitospäivän aikaan lentokentät, rautatieasemat ja bussiterminaalit täyttyvät kotiin matkaavista amerikkalaisista ja tärkeintä onkin kokoontua perheen kanssa yhteen kiittämään siitä, mikä tässä elämässä on hyvää (ihana ajatus oikeastaan). Kiitospäivä ei ole myöskään läheskään yhtä kaupallistunut kuin Halloween ja joulu, joten ymmärrän kyllä, miksi se on monen amerikkalaisen lempipyhä.

Siinä missä Thanksgiving ei ole niin kaupallinen, joulu taas ei tunnu täällä mitään muuta olevankaan. Tällä hetkellä kaupat pursuilevat jo joulutavaroita (ihan oikeasti, miettiikö joku jo, että millaisen stockingin ostaisi takanreunalle??) ja hetkenä minä hyvänsä luulisin, että joululaulut alkavat raikaa kaupoissa. Starbucksin tarjontaan ilmestyivät tämän viikon alussa Holiday Specialit eli munatoti- pipari- ja peppermintkahvit, joten minulla on hyvää aikaa testata ne kaikki. Ei siinä mitään, onhan joulu jo ensi kuussa, mutta samalla kun aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja lämpötila kohoaa päivällä kevyesti kymmenen asteen yläpuolelle, joulu tuntuu olevan miljoonien valovuosien päässä... En usko, että joulun tuntua kukaan Suomessa syntynyt onnistuu saamaankaan (ei ainakaan samalla tavalla) tässä kaupungissa, joten siinä mielessä on loppujen lopuksi ihan sama, ovatko kaupat täynnä joulukoristeita vaiko eivät. Rakastan auringonpaistetta ja kirpeitä syysaamuja, mutta joulun vähitellen lähestyessä kaipaan kyllä Suomen pimeyttä, lunta, kynttilöitä ja kuumaa glögilasia. Minulle joulu on niin paljon muuta kuin laulavia joulupukkeja takanreunuksella, iloisesti raikuvia joulurallatuksia valkoisesta joulusta (vaikka sitä lunta ei koskaan näykään...) tai toinen toistaan kimaltavampia joulukuusia, sitten kun siihen vaiheeseen päästään. Rauha maassa ja ihmisten kesken puuttuu amerikkalaisesta joulusta (se löytyy ehkä sitten kiitospäivästä), joten innolla palaan hetkeksi koti-Suomeen viettämään suomalaisittain harrasta joulua ennen kuin palaan toivottamaan uuden vuosikymmenen tervetulleeksi amerikkalaisittain ankarasti juhlien.

Until then, happy holidays everybody!

keskiviikko 28. lokakuuta 2009

False promises

Kahden kuukauden jälkeen en missään nimessä kuvailisi amerikkalaisia sanalla luotettava. Siinä missä he ovat ystävällisiä, suomalaisesta superrehellisestä yhteiskunnasta tuleva oppii yllättävän pian sen, mitä turhat lupaukset täällä tarkoittavat. Uusia ihmisiä tavatessa on tarkoitus olla ylenpalttisen ystävällinen ja osana tätä ystävällisyyttä on se, että kylään kutsutaan viiden minuutin juttelun jälkeen (tyyliin "If you ever get to Boston, just give me a call, you can totally stay at our place", mutta puhelinnumeroita ei kyllä vaihdeta... hm, mitenkähän nämä ihmiset suhtautuisivat siihen, jos etsisin puhelinnumeron käsiini numerotiedustelusta ja oikeasti soittaisin ja ilmoittaisin, että täällä sitä ollaan Bostonin suburbeissa, can I crash at your place??). Lisäksi ihmiset haluavat päättää keskustelun aina jollakin follow-upilla eli sovitaan, että mennään kahville (we just have to get together sometimes!) tai dinnerille tai jotakin, mutta jos tarkkaa aikaa ei sovita, 99 prosentin todennäköisyydellä keskustelun osapuolet eivät koskaan näe toisiaan - kunnes tulee seuraavat juhlat, joissa taas pahoitellaan sitä, että aikaa on kulunut niin paljon, on ollut niin kiirettä ja sama ruljanssi alkaa alusta. Ihania nämä amerikkalaiset, eikö?

Lupausten pettäminen ei koske pelkästään olemattomien tapaamisten sopimista vaan amerikkalaiset eivät myöskään jaksa vaivautua ilmoittamaan aina, jos heille ei sovikaan joku tietty, ehkä jo ennalta sovittu tapaaminen/kahvittelu/dinner/party. Tänä kännykkäaikana kuvittelisi, että ihmisillä olisi se pari minuuttia aikaa näpytellä tekstiviesti, jossa sanotaan, että valitettavasti en pääsekään tänään tulemaan, mutta jos on kyse vähänkään isommasta kuin kahden ihmisen tapaamisesta, amerikkalaiset kai kuvittelevat, että kyllä he pärjäävät ilman minua, ihan turha ilmoittaa mitään (they won't even notice I'm not there - miten niin ei huomattaisi?? ei kukaan ole näkymätön!). Joka tapauksessa täällä ei podeta huonoa omatuntoa silloin, kun kavereille ei ole ilmoitettu muuttuneista suunnitelmista, kaiken voi pahimmassa tapauksessa kuitata sanalla sorry ja kaikki on hyvin. Niin, tämä kulttuuri on siitä erilainen, että ihmiset eivät myöskään ota nokkiinsa siitä, jos joku ei jaksa/halua/ehdi ilmestyä paikalle - kaikkihan sitä tekee!

Myöhästyminen on myös aihe, josta voisi kirjoittaa helposti parisataisen romaanin. En usko, että amerikkalaiset ovat läheskään niin pahoja myöhästelijöitä kuin esimerkiksi eteläeurooppalaiset tai eteläamerikkalaiset (mikä kaikkia etelässä asuvia vaivaa??), mutta kyllä täälläkin osataan olla myöhässä ja odotuttaa toisia. Myöhästymisen suhteen amerikkalaiset ovat kyllä yleensä niin fiksuja, että ilmoittavat tekstiviestillä, että Sorry, I'm running late, mutta myöhästymisen kesto voi olla mitä tahansa viidestä minuutista tuntiin... Olen tavannut koko maassa ainoastaan yhden amerikkalaisen (ja olen tavannut täällä monta amerikkalaista, uskokaa pois), jota jatkuva myöhästely ja turhien lupausten antaminen ärsytti, muut tuntuvat suhtautuvan siihen neutraalin välinpitämättömästi (ja eihän tuo ihme ole, kun miettii, että he ovat kasvaneet tässä kulttuurissa). Minua ärsyttää myöhästelyä ja turhien lupausten antamista enemmän se tapa, jolla ihmiset suhtautuvat tähän kaikkeen. Toisten ihmisten odotuttaminen ei tunnu olevan täällä kovinkaan big deal - jos jotakin, se osoittaa, että kyseinen ihminen on todella kiireinen (aka tärkeä ihminen) ja siksi odottajien tulisi olla onnellisia, että myöhästelijällä on edes tämän verran aikaa uhrata heille. Okei, ehkä liioittelen hieman, mutta tämä on yleinen ilmapiiri. God I hate people sometimes.

Siitä huolimatta, silloin kun amerikkalaiset ilmestyvät paikalle joko sovittuun aikaan tai hieman myöhässä, heille ei voi olla vihainen kovin pitkään. He ovat niin valloittavia, niin kiinnostuneita, niin karismaattisia kaikin tavoin, että hiljainen ja vähän puheliaampikin suomalainen on hetkessä valmis antamaan kaiken anteeksi. Ja ehkä minäkin yritän päästä suomalaisesta yltiörehellisestä mentaliteetista hetkeksi täällä (ja yritän tulla paikalle sovittuun aikaan, en puolta tuntia aikaisemmin) ja palaan takaisin normaaliin sitten, kun palaan Suomeen. Siihen asti, we should totally get together sometimes tulee jo minunkin suusta tuosta vaan, vaikka tiedän, että en kyseistä henkilöä välttämättä enää koskaan näekään. Life is funny, isn't it?

keskiviikko 21. lokakuuta 2009

How's the weather?

Olen ollut täällä pian kaksi kuukautta ja kumma kyllä, säästä ei ole ollut vielä mitään puhetta. Vaihtuvat säätilat ovat täällä samalla tavalla small talk -aiheita kuin Suomessakin (toisaalta täällä osataan kyllä puhua muustakin toisin kuin Suomessa, jossa yleinen valituksenaihe tuntuu olevan surkea sää ja pari kuukautta miellyttävämmässä ilmastossa eläneenä voin sanoa, että enää en ihmettele miksi). Mitä säähän tulee, Washington peittoaa Suomen kuusi-nolla. Siinä missä Suomen syksy on yleensä sateinen ja pimeä, täällä se on aurinkoinen, lämmin (mutta kuitenkin aamuisin jo ihanan kirpeä) ja täynnä värejä. Kuvittelisin, että Suomessa eletään tällä hetkellä kautta, jolloin aurinkoa tuskin näkyy, pimeä tulee jo uskomattoman aikaisin ja valoisaan aikaankin on usein harmaata, taivaalta sataa joko vettä tai räntää ja lämpötila liikkuu nollan molemmin puolin. Washingtonissa sen sijaan on pääasiassa noin 15 astetta lämmintä, aurinko paistaa (ja kun se paistaa, se paistaa kunnolla) ja puut ovat täydessä väriloistossa. Niinpä, kuka tällaisen jälkeen haluaisi enää kokea syksyä Suomessa?

Suurin positiivinen muutos on ollut ero valon määrässä täällä ja Suomessa. Olen tottunut siihen, että syksy tarkoittaa täydellistä pimeyttä - sitä loka-marraskuun aikaa, kun märkä ja musta asfaltti tuntuu imevän kaiken valon maailmasta, lamppuja pitää pitää päällä koko päivän ja kynttilät ja lähestyvä joulu tuntuvat olevan ainoita valopilkkuja lumettomien kuukausien aikana. Täällä syksy tarkoittaa tervetullutta vaihtelua kuuman ja kostean kesän jälkeen: se on tuulahdus kirpeää ilmaa, auringonpaistetta, joka jatkuu aina aamukahdeksasta iltakuuteen, kurpitsoja (Halloween on ihan nurkan takana) ja kaikissa syksyn väreissä hehkuvia puita. Niin, lehdet tippuvat täällä vasta joskus marraskuun lopussa - how great is that?? Tällä hetkellä ilma on täällä kuin Suomen elokuussa, sillä erotuksella, että täällä se jatkuu pari-kolme kuukautta, kun taas Suomessa tuskin kuukautta, jolloin viimeistään lokakuu tuo mukanaan kylmyyden, pimeyden ja sateen. Yritin selittää tässä yhtenä päivänä äidilleni Suomessa, että joudun pitämään aurinkolaseja päivittäin autoa ajaessani - aurinko paistaa täällä niin ylhäältä, että se häikäisee samaan tapaan kuin Suomen kesäkuun aurinko. Jo parin kuukauden jälkeen mietin, miten koskaan tulen sopeutumaan Suomen valottomaan kauteen. Ja ennen kaikkea mietin, miten kukaan on koskaan vapaaehtoisesti halunnut muuttaa asumaan sellaiselle seudulle...

Jotta en suututtaisi Suomen säässä onnellisesti eläviä lukijoitani (onko heitä oikeasti olemassa?), voin kertoa, että Washingtonin sää ei ole pelkästään punaisissa vaahteranlehdissä caprihousuissa kahlaamista. Täällä lämpötilat vaihtelevat nimittäin välillä todella paljon. Aamulla saattaa olla alle viisi astetta lämmintä (mikä tuntuu täällä jostain syystä paljon kylmemmältä kuin Suomessa, I wonder why that is...) ja päivällä lämpötila kohoaa yli kahdenkymmenen ja tippuu taas auringon laskiessa alle kymmeneen. Yritäpä siinä sitten miettiä, että miten pukeutuisi, kun aamulla jäätyy ja päivällä paistuu villapaidassa (kerrospukeutuminen kunniaan!). Saimme kokea viime viikon loppupuolella myös oman osamme syyssateista: täällä satoi kirjaimellisesti neljä päivää putkeen, koko ajan oli harmaata ja ihan kuin se ei olisi riittänyt, jokainen päivä oli edellistä kylmempi kunnes lämmintä oli viikonloppuna vajaat viisi astetta. Minulla oli kaikin puolin oikein kotoisa olo - tällainenhan lokakuu on aina Suomessa, mutta paikalliset tuskailivat kylmyyden ja sateen kanssa. Eihän täällä sellaiseen ole totuttu! Täytyy kyllä sanoa, että hermot meinasivat mennä tälläkin maailmanmatkaajalla - ei sillä ettenkö olisi tottunut harmauteen, sateeseen ja kylmyyteen vaan nimenomaan siksi, että minähän tulin tänne Suomen syksyä pakoon ja missään ei mainittu, että joutuisin vetämään villakangastakkia ylle jo lokakuun puolivälissä kaupungissa, joka kartalla sijoittuu suunnilleen samalle korkeudelle kuin Sisilia!

Muutamista sadepäivistä huolimatta Washington on tähän asti osoittautunut ilmastoltaan juuri sellaiseksi kuin sen odotinkin olevan ja nautin lämpimästä ja valoisasta syyssäästä täysin siemauksin. Veikkaan, että alan kaivata pimeyttä ja kylmempiä ilmoja vasta joulun lähestyessä (onneksi tämä tyttö on tulossa viettämään joulua koto-Suomeen!). Kynttilöiden polttaminen tuntuu jotenkin turhalta, kun päivisin on niin aurinkoista ja uskoisin, että itsenäisyyspäivän tienoilla alan kaivata kuumaa glögilasillista, takkatulta, pimeitä joulukuun iltoja ja lunta. Täällä siinä vaiheessa lumesta ei ole tietoakaan, puut alkavat olla vähitellen kyllä paljaita, mutta lämpimiä päiviä riittää edelleen ja aurinko jaksaa paistaa läpi talven. En tiedä teistä, mutta minun jouluuni kuuluvat lumi, pimeys ja kylmyys, koska ne korostavat sitä lämpöä, joka joulusta ja perheen läheisyydestä hehkuu.

Siitä huolimatta, voi että on ihanaa mennä aamulla ulos, kun takkia ja hanskoja ei tarvitse läheskään joka aamu ja nouseva aurinko on toivottamassa tervetulleeksi uuteen päivään. Me suomalaiset emme tiedä, mitä me menetämme ja ehkä parempi niin. Siihen asti, hankkikaa hyvät ihmiset sellainen valolamppu, jos syksy masentaa. Trust me, it can make all the difference.

tiistai 13. lokakuuta 2009


Amerikka on shoppailijoiden paratiisi. Täältä löytyy kirjaimellisesti kaikkea, monessa eri hintaluokassa ja sitä, mitä et tavallisesta kaupasta löydä, voit nettishopata joko Amazonista tai mahdollisesti e-Baysta. Believe me, sitä mitä et täältä löydä, ei luultavasti ole koskaan ollut olemassakaan. Yksi suuri ero Amerikan ja Euroopan välillä kuitenkin on: siinä, missä eurooppalaiset olettavat löytävänsä vaatekauppojen keksittymän kaupungin keskustasta (joka kääntyy täällä sanalla downtown), amerikkalaiset suuntaavat keskustan sijaan malleille. Washingtonissa downtown koostuu pelkästään virastotaloista ja kaupungissa parhaat shoppailupaikat keskittyvät Dupont Circlen ja Georgetownin kaupunginosiin, mutta halpojen rättien perässä juoksevat (minä mukaanlukien) suuntaavat suoraan esikaupunkialueille, joista löytyy jättimäisiä malleja eli ostareita ja outlet-kauppojen keskittymiä, joissa merkkivaatteita myydään pilkkahintaan. Amerikkalaiset ovat tehneet kuluttamisesta suorastaan taidetta ja selvää on se, että koko koneisto on rakennettu niin, että ihmiset ostaisivat yhä enemmän ja enemmän. Ja sitähän me teemme.

Muutamalla mallilla vierailleena voin kertoa, että ne ovat pienoismaailmoja, jotka on suunniteltu siten, että niissä voi helposti viettää kokonaisen päivän. Malleilta löytyy vaate-, elektroniikka- kirja- ja sisustuskauppojen lisäksi useita ravintoloita, day spa -hoitoloita, elokuvateatteri, täysin ilmaiset wc-tilat, useita pankkiautomaatteja, levähdyspaikkoja ja kaikkialla soi miellyttävä, yleensä klassinen musiikki (to keep away the hobos). Usein metro ajaa suoraan näiden ostoskeskusten alle, joten parhaassa (pahimmassa?) tapauksessa ulkoilmaan ei tarvitse astua shoppailupäivän aikana kertaakaan! Eipähän ainakaan taivaalta satavat kissat ja koirat estä kulutusjuhlaa. Ei pitäisi kyllä valittaa - onhan se toisaalta todella helppoa, kun yhdestä paikasta löytyy kaikki ja shoppailun lomassa voi piipahtaa iltapäiväleffaan tai ainakin kaffelle tai syömään johonkin paikallisista pikaruokaloista (malleilta on ihan turha etsiä terveellistä syömistä). Jos satamiljoonaa muuta kanssashoppaajaa ei haittaa, jonkun mielestä mall voi olla oikein rattoisa tapa viettää lauantaita.

Kyllä täältä ihan tavallisiakin kadunvarsilla olevia kauppoja löytyy ja Washingtonissa olen ihastunut erityisesti Georgetownin kylämäiseen tunnelmaan (ihania erivärisiä townhouseja, aaaw). Amerikasta löytyy muutamia vaateliikkeitä, joista eurooppalaiset saavat vain haaveilla, tärkeimpinä näistä ehkä Banana Republic ja Abercrombie&Fitch (olet kuulemma nobody, jos et omista ainakin yhtä kyseisen liikkeen vaatekappaletta, joten asiahan piti korjata heti!). Kävin A&F:ssä ekaa kertaa elämässäni viime viikonloppuna ja kokemus oli varsin mielenkiintoinen. Kuulin kaupan nimen ensimmäistä kertaa ikinä viime joulun aikaan, kun olin käymässä New Yorkissa ja siellä Fifth Avenuella ihmiset jonottivat sisään kauppaan (luit oikein, ihmiset jonottivat vaatekauppaan!). New Yorkin liikkeen myyjät on valittu täysin ulkonäön perusteella (eli kaikki ovat käytännössä malleja tai sellaisiksi haluavia) ja eipä nämä DC:n myyjät jääneet paljon tästä jälkeen. Mielenkiintoista A&F:llä oli se, että sovituskopit olivat lukossa, joten jos halusi sovittaa jotakin, piti käydä pyytämässä myyjää avaamaan oven (mikä oli muuten todella rasittavaa!). Vielä oudompaa oli se, että koko kauppa oli suihkutettu täyteen parfyymia, jonka kuulemma olisi pitänyt olla unisex-tuoksu, mutta joka kyllä tuoksui ihan miesten partavedeltä. Eikä siinä mitään, jos haju olisi ollut mieto, mutta noin vartin oleskelun jälkeen päätä särki, tuoksua oli nimittäin suihkuteltu sen verran innokkaasti. Lisäksi huomasin, että ostamani huppari tuoksui seuraavana päivänä ihan miesten partavedeltä, mikä ei tietenkään välttämättä ole ainoastaan huono asia... Mutta mietipä sitä, jos kävelisit Suomessa Vero Modaan ja vastassa olisi pistävä tuoksupilvi? Täällä allergikoilla ei vissiin ole kovinkaan paljon sananvaltaa.

Valituksesta huolimatta yksi asia Amerikassa shoppailussa on ylitse muiden: kaikki on täällä aivan törkeän halpaa! Dollari on tällä hetkellä niin heikko euroon verrattuna, että täältä kannattaa hyvällä omallatunnolla ostaa melkein mitä huvittaa, koska no, minun logiikalla siinä säästää kuitenkin rahaa, koska jos saman tavaran olisi ostanut Suomesta, rahaa olisi mennyt paljon enemmän! Ja ei, minun logiikkaani ei mahdu ajatus siitä, että jos tavaraa ei olisi ostanut ollenkaan, se olisi tullut vielä halvemmaksi. Onhan se niin hienoa palata takaisin Suomeen Targetin housuissa ja A&F:n hupparissa (mitä sitten, jos näyttää amerikkalaiselta kulahtaneelta kotirouvalta?), koska kellään muulla ei tule olemaan samanlaisia! Eurooppalaisten onneksi, sanon minä.

lauantai 10. lokakuuta 2009

Pelkkää politiikkaa

Washington jos mikä on poliitikkojen mekka. Täällä kokoontuvat tämän maan senaattorit, kongressimiehet, lobbaajat ja tänne pyrkivät kaikki ne collegesta valmistuneet pääaineenaan yhteiskuntatieteitä (englanniksi political science) lukeneet oikeaa elämää aloittelevat nuoret, jotka haluavat luoda uran siellä, missä tapahtuu. Niin, Washingtonissa politiikalla on suuri rooli täällä elävien ihmisten elämässä ja joskus vaikuttaa jopa siltä, että nimenomaan tässä kaupungissa politiikka vaikuttaa kaikkeen. Don't get me wrong, amerikkalaiset ovat huomattavasti poliittisempia kuin suomalaiset varmasti joka puolella Yhdysvaltoja, mutta täällä kaiken keskuksessa politiikalla on aivan erityinen rooli. On oltava poliittisesti korrekti, mutta samalla on osattava olla viekas ja aina askeleen edellä muita. DC on tunnettu myös amerikkalaisten keskuudessa kaupunkina, jossa kyynärpäätaktiikalla ja suhteilla päästään eteenpäin. Viidakon lait pätevät kaupungissa, jossa jokainen yrittää nousta huipulle, ajaa omaa agendaansa ja voittaa seuraavat vaalit.

Pienen ihmisen arjessa Washingtonin poliittisuus näkyy monin eri tavoin. Nauroin ääneen tässä yhtenä päivänä, kun ajoin autolla ja radiosta sattui tulemaan juustopihvimainos (eli kyseessä oli periamerikkalainen frozen food sectionista löytyvä cheesesteak). Mainoksessa pihvistä väittelivät ketkäs muut kuin maan nykyinen presidentti Barack Obama (joka muuten tulee saamaan Nobelin rauhanpalkinnon, siitä lisää seuraavassa kappaleessa) ja edellinen surullisenkuuluisa presidentti George W. Bush. Pihvin lisäksi keskustelussa vilahtelivat sellaiset aiheet kuten homojen oikeudet, terveydenhuoltouudistus ja jopa ne kaksi sotaa, joita tämä maa edelleen käy - kaikesta huolimatta. Jäin kuuntelemaan mainosta mielenkiinnolla ja naureskelin amerikkalaisille - tulisiko kellään suomalaisella koskaan mieleen mainostaa jotain niin arkista ja tavallista kuin pakastepihviä esimerkiksi Matti Vanhasen ja Tarja Halosen väittelyn avulla? I dare to doubt it. Mutta en kiellä sitä etteikö mainos olisi ollut hauska! Täällä politiikalla on jo käsitteenä täysin erilainen merkitys; se lävistää yhteiskunnassa kaiken, sitä voidaan käyttää mihin tahansa ja at the end of the day, tärkeintä on se, että oman äänen saa kuuluviin, olipa tapa tai keinot mitkä hyvänsä.

Täällä eilistä uutista siitä, että Obama tulee saamaan Nobelin rauhanpalkinnon ei ole otettu vastaan ainoastaan suurella innolla ja positiivisella mielellä. Amerikkalaisille tyypillistä on auktoriteettien kyseenalaistaminen (ei kylläkään samalla tavalla kuin ranskalaisilla - siinä missä ranskalaiset lakkoilevat ja pistävät koko yhteiskunnan sekaisin, amerikkalaiseen eliittiin kuuluvat virkamiehet, yrittäjät, lakimiehet yms. keskustelevat päivällispöydässä sivistyneesti siitä, miten tämä maa on menossa kohti tuhoa ja miten muutosta ei kaikesta huolimatta ole tullut, yes we can -henki on selvästi hiipumassa). Nyt, kun Obamalle ollaan myöntämässä rauhanpalkintoa, täällä akuutein kysymys tällä hetkellä on: "Millä ansioilla?". Mitä Obama on oikeasti tehnyt rauhan eteen, varsinkin, kun tämä maa edelleen sotii sekä Afganistanissa että Irakissa? Palkintohan ollaan myöntämässä Obamalle visioista, ei itse teoista ja siinä mielessä Nobel-komitea on itse päättänyt rikkoa omia sääntöjään Obaman kohdalla. Tässä maassa unelma kantaa pitkälle, ei ehkä se, mitä asioille oikeasti tehdään. Ei tarvitse palata kuin 60-luvulle, jolloin Martin Luther King piti "I have a dream" -puheensa ja jo ollaan amerikkalaisen mielenlaadun ja poliittisen hengen ytimessä. Ulkomaalaisen silmissä näyttää välillä siltä, että it's all talk and no action, mutta toisaalta, missäpä maassa asia ei välillä olisi näin?

Jotta en karkoittaisi viimeisiäkin lukijoitani kaikella tällä politiikkahöpinällä, ajattelin lopettaa tämän päivän tekstin loppukevennykseen niinkuin Maikkarin kymppiuutisten uutisankkurit konsanaan. Politiikka näkyy minun arjessa radiomainosten lisäksi mitä hassuimmilla tavoilla. Eilen, kun olin kävelemässä ystäväni luokse perjantai-iltaa viettämään, satuin puoli kahdeksan maissa juuri siihen risteykseen, mistä päästään varapresidentti Joseph Bidenin virka-asunnolle. Saapuessani liikennevaloihin Massachusetts Avenuella, huomasin, että koko risteys oli suljettu poliisein (ja poliisiautoin). Siinä minä sitten seisoin, keskellä risteystä ja lähimmät autot oli pysäytetty kymmenen metrin päähän molemmin puolin avenueta. Pian syy tähän selvisi: takaa tuli noin kymmenen poliisiauton ja viiden moottoripyöräpoliisin saattue ja kaiken keskellä ajoivat kaksi limusiinia, joista toisessa oli Joseph Biden (olin ehkä metrin päässä ja lasi oli raollaan, joten voin vannoa, että näin varapresidentin) ja toisessa autossa mitä luultavimmin itse Barry O. Saattue ajoi virka-asunnon porteista sisään poliisien vartioidessa ja pian liikenne pääsi taas jatkamaan normaalisti.

Tällaiset tapaukset ovat ehkä arkipäivää diisiiläisille, mutta kuusi viikkoa tämän kaupungin katuja tallanneelle suomalaistytölle tämä on edelleen jotain todella hienoa, jotain erilaista ja ennen kaikkea todella poliittista. Täällä limusiineihin ja mustiin laseihin tottuu ennen pitkää, mutta iltakävelyllä vastaan tulleet poliisisaattueet jäävät kyllä mieleen. Sitä muistaa taas, että missä kaupungissa asuu, että Hilary ja Bill asuvat ihan nurkan takana (ja käyvät luultavasti samassa ruokakaupassa kuin me) ja että Obaman illallisesta Georgetownissa kirjoitetaan seuraavan aamun Washington Postissa. It's all about politics, mutta ihmisiä ne poliitikotkin ovat.

Niin että muistakaa se seuraavan kerran, kun luette juttuja Vanhasen erikoishöylätyistä laudoista.

maanantai 5. lokakuuta 2009

Got a sweet tooth?

Lähestyvän Halloweenin kunniaksi tänään puhutaan karkista, koska no, kuka ei pitäisi karkeista? Minä rakastan karkkia, period. Ja olen päättänyt, että ihminen, joka rakastaa karkkia, saa rakastaa sitä hamaan hautaan saakka. Se, joka joskus sanoi, että karkit kuuluvat lapsille ja teineille, ei tiennyt, mistä puhui. Muutaman ulkomaanvaihtokokemuksen saattelemana voin paljastaa teille järkyttävän epäkohdan: vain ja ainoastaan Suomesta saa kunnollisia karkkeja ja muu maailma ei tiedä, mitä se menettää. Suomessa ehkä parasta ovat Prisman tai Cityn pitkät irtokarkkirivistöt ja valitettavasti suhtauduin ennen irtistarjontaan huomattavasti pienemmällä antaumuksella kuin nykyään. Ennen pidin itsestäänselvänä sitä, että irtokarkkeja saa kaupasta kuin kaupasta aina, kun niitä tekee mieli (voi, kylläpä tulikin yhtäkkiä ikävä Makuunin irtokarkkeja!!!). Niinhän se on, että ihminen oppii arvostamaan asioita vasta sitten, kun menettää ne... Ja voin myöntää, että kaipaan Suomesta ehkä eniten irtokarkkeja (en siis laske kaikkia rakkaita ihmisiä koti-Suomessa, älkää pelätkö, en vaihtaisi teitä missään nimessä puolen kilon Candy King -säkkiin!).

Sitten päästään amerikkalaisiin karkkeihin. Ensinnäkin, täällä kaikki myydään jättisäkeissä, mutta kunnon karkkeja täältä saa kyllä etsimällä etsiä. Amerikkalaiset pitävät suklaasta, mutta minkälaisesta suklaasta? Hershey's on aivan kamalaa, M&M:t ovat kuin Smartieseja (ja kuka oikeasti tykkää Smartieseista??) ja paljonpuhutut Tootsie Rollit ovat kuin kumia pureskelisi. Ainoa suunnilleen syötävä suklaalaji on Reese's maapähkinäsuklaa, jota saa pikkukuppien muodossa, patukoina, levyinä ja pieninä Reese's Pieces -nappeina (kyllä, minä olen erikoistunut karkkeihin, se ei tule enää kenelläkään yllätyksenä). Peanut butter on kyllä maailman paras keksintö, kun puhutaan mistä tahansa makeasta (leivän päällä se on vähän outoa, tarttuu ikävästi kitalakeen ja maistuu vaan niin pähkinäiselle). Suklaan sisällä tai jäätelöön sekoitettuna se on taivaallista ja lievittää hieman Fazerin sinisen kaipuuta. Mutta ei siitä ole irtokarkkien korvaajaksi, se on todettava.

Mitä hedelmäkarkkeihin tulee, tässä maassa on oikeastaan turha edes puhua hedelmäkarkeista. Täältä saa omituisia pikkupusseja, joissa on vain yhtä lajiketta (onneksi ei kuitenkaan Hariboja, puolen vuoden Ranskan-vaihdon jälkeen en ole voinut koskea Haribon muovilta maistuviin karkkeihin, joita ei mielestäni saisi edes karkeiksi kutsua) ja karkeissa maistuu vain ja ainoastaan väriaine, ei oikeastaan mikään muu. Eri makuja on todella vähän ja jopa Twizzlersit (vähän Snören mansikkalakunauhaa muistuttavat lakunauhat) tuottivat minulle pettymyksen. Ongelmana on se, että lisäaineet maistuvat paikallisissa karkeissa liikaa ja jostain kumman syystä amerikkalaiset ovat erikoistuneet muunlaisiin herkkuihin kuin karkkeihin. Täällä mussutetaan joko suolaisia herkkuja (pitsaa, hampurilaisia, sipsejä, bageleitä, popcornia, you name it) tai jotain ällömakeita ja rasvaisia donitseja tai muita leivonnaisia. Karkit ovat kai todellakin lapsille varattuja ja sen takia niille ei löydy sopivaa markkinarakoa... Siinäpä vasta idea, voisin alkaa tuomaan Amerikkaan suomalaisia irtokarkkeja. Älkää naurako, tämän vuoden jälkeen voin olla hyvinkin valmis perustamaan oman pikku-Kalpiksen Glover Parkin Whole Foodsin liepeille.

Amerikkalaisten puolustukseksi on kuitenkin sanottava sen verran, että sen minkä he menettävät karkeissa, he korvaavat jäätelössä. Tästä maasta saa maailman parasta (ja kermaisinta, makeinta, rasvaisinta ja kaikin puolin epäterveellisintä) jäätelöä. Let me introduce you to Ben and Jerry. Sinä, joka et ole vielä koskaan maistanut Ben&Jerry's jäätelöä, shame on you ja kävelepäs pikaisesti lähimpään Valintataloon, Makuuniin tai K-kauppaan ja osta sieltä yksi pint maailman taivaallisinta jäätelöä. Ben&Jerry'sin lisäksi Häagen-Dazs on kuin onkin amerikkalainen yhtiö ja sen jäätelökauppoja löytyy jokaisesta isommasta kaupungista. Myös Häagen-Dazs myy noin puolen litran jäätelöpurkkeja kauppojen kylmäaltaissa ja lievittää kyllä oikein hyvin pahinta makeannälkää. Ehkä kyse onkin perspektiivin muutoksesta, ehkä minusta tulee tämän vuoden jälkeen jäätelöihminen karkkien sijaan... Until then, kaipaan edelleen suomalaisia irtokarkkeja, haaveilen vaniljafudgeista ja valitan sitä, miten täältä ei saa kunnon herkkuja.

Trick or treat?

perjantai 2. lokakuuta 2009

Exaggerate, much?

Jos amerikkalaiset ovat hyviä jossain, niin liioittelussa. Tässä maassa kaikki on suurempaa, hienompaa, mahtavampaa ja kaikin puolin more awesome kuin missään muualla. Näiden viiden viikon aikana, jotka olen viettänyt täällä, olen oppinut ainakin sen, että liioittelu on myös taito, joka vaatii harjoittelua ja kun sen oikein hallitsee, se ulottuu kaikille elämän osa-alueille (muutamia esimerkkejä seuraa seuraavissa kappaleissa, jaksakaa odottaa vielä hetki). Liioittelu tulee parhaiten esille amerikkalaisten puhetyylissä, ilmeissä, eleissä ja myös siinä, miten vahvasti kaikki tunnetaan oli kyseessä sitten negatiivinen tai positiivinen tunne. Suomalaisen näkökulmasta liioittelu on helppo liittää teennäisyyteen - onko se nyt oikeasti niin hienoa, että näemme taas täällä samassa Starbucksissa niin kuin joka päivä, varsinkin kun keskustelu ulottuu perinteiselle "what can I get you - have a good one!" -tasolle. Mutta pisteitä amerikkalaiselle on annettava kyllä yrittämisestä - joka päivä he jaksavat vetää hymyn kasvoille ja kohdella kanssaihmisiä omalla positiivisella (jonkun mielestä ehkä ylipirteällä) tavallaan.

Liioittelu näkyy tervehdysten lisäksi myös ylenpalttisessa kohteliaisuudessa ja kommentoinnissa. Yllätyn edelleen, kun minulle täysin tuntematon ihminen alkaa juttelemaan kuntosalilla kommentoimalla pinkkejä sukkiani tai kun aamuruuhkassa sidewalkilla joku kehuu uutta mekkoani ja kysyy, että mistä olen sen ostanut. Hetken olen aina hämmästynyt ja sen jälkeen kiitän ja vastaan iloisesti takaisin ja mietin mielessäni, että kyllä tämä kulttuuri on sittenkin ihana, liioittelusta huolimatta. Avoimuus toimii myös toiseen suuntaan: hetken täällä olleena ja positiivisia kommentteja saaneena sitä alkaa helposti kommentoimaan myös toisten ihmisten ulkonäköä (don't get me wrong, AINA positiivisessa hengessä). Ja miettikääpä hetki sitä, mikä loppujen lopuksi piristäisi päivää paremmin kuin ystävällinen hymy ja "I love your bag" -kommentti? Niinpä, pienistä asioista se elämä on kiinni ja suomalaisilla voisi olla hieman opittavaa tässä suhteessa.

Negatiivinen liioittelu on sitten asia erikseen. Eilen illalla saimme ystäväni kanssa todistaa, miten kokonainen kauppa (se oli muuten Whole Foods, joka on näissä piireissä the thing - kauppa, joka myy ainoastaan orgaanista ruokaa) suljettiin sen takia, että kellarikerroksen parkkihallissa joku valopää oli rysäyttänyt autonsa keskelle kurpitsakasaa (jep, Halloween on tulossa). Siinä sitten ihmiset pällistelivät, kun paloautot saapuivat pillit huutaen paikalle, sulkivat koko kaupan ja vetivät alueen ympärille keltaisia nauhoja (joissa oikeasti lukee Crime Scene, do not cross) ja sen jälkeen mitään ei tapahtunut! Kaikki vain seisoskelivat kaupan edessä, osa tiestä oli suljettu ja ihmiset olivat hyvin tohkeissaan (jotkut räpsivät kuvia). Mutta edelleenkin, kukaan ei tehnyt mitään!!! Tässä yhteiskunnassa kaikesta nostetaan iso haloo - kyseessähän voisi olla vaikka kuinka kamala tapaus - mutta loppujen lopuksi tehokkuus tällaisissa asioissa ei ole yksi amerikkalaisten vahvoista puolista. Siinä mielessä amerikkalaiset muistuttavat välillä eteläeurooppalaisia; järkytys ja shokki koetaan vahvasti ja siinä shokissa halutaankin rypeä mahdollisimman pitkään. Otetaan kaikki ilo irti, oli kyseessä sitten surullinen tai iloinen tapahtuma.

Jäyhälle suomalaiselle (joksi minua ei siis voisi missään olosuhteissa kutsua) amerikkalaisten liioittelukulttuuri vaatii sopeutumista ja voi helposti alkaa ärsyttämäänkin, mutta koska allekirjoittanut on ollut luonteeltaan aina hyvin epätyypillinen suomalainen, minun on helppo sujahtaa tähän kulttuuriin. Minusta on mukavaa puhua suoraan, haluan olla ystävällinen ja avoin toisia ihmisiä kohtaan ja mitä sitten, jos se vaatii muutaman ylisanan? Pelkästään englannin kieli on täynnä sanontoja, jotka eivät istu suomalaisen suuhun (I'd love to do that), joten kulttuuri kulkee kielen kanssa käsi kädessä. Täällä kaikki koetaan megasuperhypertunteella ja hyvä niin, eipähän voi ainakaan sanoa, että elämä ei maistuisi miltään. Mikään ei ole pahempaa kuin leading a lukewarm life - elämä ei saa olla kuin haaleaa vettä vaan mieluummin sitten kunnolla kylmää tai kuumaa. Tässäpä teille mietittävää - miten sinä saisit lisää tunnetta elämääsi, jos se tuntuu haalistuneen kädenlämpöiseksi? Aloita pienistä asioista, kehu jonkun uusia silmälaseja tai hienoa hiusmallia. You've got nothing to lose.

tiistai 29. syyskuuta 2009

What's for dinner?

Amerikkalaisille syöminen on ennen kaikkea sosiaalinen tapahtuma. Paikallisten ateriatottumuksissa on jotain turvallisen fiksautunutta ja ne eroavat suomalaisista todella paljon (toisaalta olen huomannnut, että missään päin maailmaa ei syödä suomalaisten aikoihin, I wonder why that is..) ja aterioiden englanninkieliset nimet eivät mielestäni taivu kunnolla suomeksi vaan olen alkanut puhua täällä lunchista ja dinneristä, kuten kaikki kunnon amerikansuomalaiset (sitten kun palaan Suomeen, minua saa muistuttaa siitä, miten uskomattoman ärsyttävää se on, kun joka toinen sana on englantia, mutta for now, yrittäkää kestää). Uskaltaisin väittää, että Suomessa suurin osa ihmisistä syö päivässä yhden lämpimän aterian, jota tuttavallisesti päiväruuaksi kutsutaan, kun taas täällä päivän tärkein ateria syödään illalla ja sana päivällinen vain ei kuvaa sitä, mitä dinner parhaimmillaan on. Ennen kuin päästään dinneriin, käydään kuitenkin tuikitärkeät kaksi muuta ateriaa läpi. Niinpä, amerikkalaiset syövät periaatteessa kolme ateriaa päivässä (kuka jaksaa odottaa useita tunteja seuraavaa ateriaa kysyn minä??), mutta toisaalta välipaloja popsitaan joka välissä ja kädessä on jatkuvasti joko Starbucksin termosmuki tai vähintään litran kokoinen Big Gulp. Onkohan kukaan koskaan kuullut viidestä pienemmästä ateriasta? Epäilen, että ei.

Aamiainen on amerikkalaisille periaatteessa tärkeä ja perinteinen tapa aloittaa päivä, mutta useissa perheissä hotkaistaan kiireessä muroja tai paahtoleipää (jotkut jaksavat kai vääntää päivittäin pannukakkuja, mutta se, että ketä nämä ihmiset ovat, on jäänyt minulle hyvin epäselväksi, itse kun en ole sellaisia tavannut) ja kahvi juodaan autossa matkalla töihin. Täällä on muodikasta olla kiireinen, joten kukaan tärkeä ihminen ei ehdi koskaan lukea päivän sanomalehteä rauhassa, saati sitten nauttia kahvi- tai teekupillista ruokapöydässä. Keittiöissä on omat pienet pöydät aamiaista varten, kun taas useimmilla on ruokasali, jossa tärkeämmät ateriat syödään.

Lounas syödään puolenpäivän aikoihin ja täällä lounas voi tarkoittaa mitä vain voileivistä lämpimään ruokaan. Koululaiset syövät pakatun lounaan (miten muuten sanan packed lunch voi kääntää??) ja riippuen perheen ruokailutottumuksista se voi pitää sisällään mitä tahansa tuoreista hedelmistä ja täysjyväleivästä suklaapatukoihin ja pieniin sipsipusseihin. Kyllä, jotkut syövät pelkkää roskaruokaa päivästä toiseen ja useimmissa kouluissa tarjotaan ainakin kerran viikossa sekä pizzaa että hampurilaisia, tämän maan kansallisruokaa. Lounas on joka tapauksessa päivällistä pienempi ateria ja monet amerikkalaiset käyvät ulkona syömässä vähintään kerran päivässä, joko lounaalla tai dinnerilla (kieltäydyn edelleen kutsumasta sitä päivälliseksi, se vain kuulostaa liian hienolta!). Lounas voi olla myös edellisen päivän tähteitä - leftovereita otetaan töihin mukaan tupperware-rasiassa ja syödään ruokailuhuoneessa. Täällä puistoon tai mihin tahansa ulkoilmaan meneminen lounastunnilla ei ole läheskään niin yleistä kuin esim. Ranskassa, mutta kuitenkin huomattavasti yleisempää kuin Suomessa. Niinpä, kuka nyt Suomessa menisi ulos syömään, kun pakkasta on kaksikymmentä astetta ja aurinkoa ei ole näkynyt pariin kuukauteen? Taas yksi syy lisää rakastaa Suomen ilmastoa.

Sitten päästään vihdoin ja viimein siihen dinneriin. Päivällisaika vaihtelee kuuden ja kahdeksan välillä, mutta suurin osa syö ison lämpimän aterian seitsemän aikaan. Ja kun alussa mainitsin siitä, että amerikkalaisille syöminen on sosiaalinen tapahtuma, dinner on juuri sitä. Perheet kokoontuvat yhteen, ystäviä kutsutaan kylään tai sitten lähdetään ravintolaan koko porukalla. Ideana on se, että ruoan äärellä keskustellaan siitä, miten itse kunkin päivä meni ja automaattisesti se, joka kutsui päivälliselle, maksaa myös loppulaskun (jos siis ollaan ravintolassa). Koska amerikkalaiset rakastavat ruokaa, mutta ovat kuitenkin kiireisiä ja suhteellisen laiskoja kokkaamaan, take-out ja ravintolassa syöminen on yleistä eikä läheskään samalla tavalla luksusta kuin Suomessa. Täällä ulkona syöminen on myöskin huomattavasti halvempaa, mikä tekee siitä mukavan tavan tuoda arkeen hieman juhlaa ja päättää päivä iloisesti ystävien ja perheen parissa.

Needless to say, minä olen rakastunut amerikkalaiseen dinneriin, vaikkakin elimistöni on tottunut paremmin siihen, että päivän raskain ateria syödään lähempänä kahtatoista päivällä kuin kahtatoista yöllä. En ehkä niinkään itse ateriaan vaan ennemmin sen sosiaaliseen luonteeseen - siihen, miten se tuo ihmiset yhteen ja miten se on tapa päättää päivä rakkaiden parissa. Dinner on ehkä lähinnä sitä, miten kuvailisin amerikkalaista luonteenlaatua: se on sosiaalinen tapahtuma, joka on avoin kaikille, yleensä runsas ja jättää täyden olon, sekä fyysisesti että henkisesti. Kun päivänsä päättää key lime tai mud pie -piirakkapalalla, kuka kaipaa suomalaista marjajugurttia ja ruisleipää? (No, minä aika usein itse asiassa.) Joka tapauksessa, dinneristä on tullut minulle amerikkalaisuuden ydin ja niin kauan kuin odotan sitä hetkeä päivässä, kun pääsen nauttimaan hyvästä ruuasta hyvässä seurassa, pärjään ilman ruisleipääkin. Ainakin hetkellisesti.

lauantai 26. syyskuuta 2009

For your safety

Amerikassa kun ollaan, turvallisuus on aina issue, olipa sitten kyseessä kävely pimeän puiston halki tai kodin varustaminen uusimmilla hälytysjärjestelmillä. Täällä murtovarkaiden varalta varustautuminen on bisnestä ja lähes jokaisesta vähänkin rikkaammasta kodista löytyvät joko hälytyslaitteet tai rautaportit, parhaimmassa (vai pahimmassa?) tapauksessa molemmat. Vähemmän vaurailla alueilla kotien ensimmäisten kerrosten ikkunat ja ovet on varustettu kalterein, jotta hullut eivät pääse sisään keskellä yötä, vaikka luodeiltahan nämä kalterit eivät kyllä suojaa... Todellisuus siitä, miten pitkälle toisen ihmisen pelko voi mennä, iskee täällä vasten kasvoja ja suomalaisena pikkukaupungin tyttönä huomaan usein ajattelevani kiitollisena, miten suojatussa ympäristössä minä olen saanut kasvaa. Toisaalta liian vähän pahuuksia nähneenä (yhtä keskellä kirkasta päivää tapahtunutta käsilaukun anastusta lukuunottamatta en ole kohdannut täällä vielä todellista actionia) en aina myöskään osaa pelätä tarpeeksi ja joskus mietinkin, että missä menee sopivan varovaisuuden ja liiallisen pelon ja toisaalta tyhmän ja järkevän rohkeuden raja? Välillä kun vaan tekisi mieli oikaista puiston poikki, vaikka onkin jo pimeää, ihan vain sen takia, että reitti kotiin nyt vain on niin paljon lyhyempi sitä kautta. Mutta ei äiti, älä huoli, minua on varoiteltu moneen otteeseen, joten osaan kiertää pimeät puistoreitit kaukaa ja useimmiten liikun autolla kaikkien muiden turvallisuutensa puolesta pelkäävien amerikkalaisten tavoin.

Sain sopivan muistutuksen amerikkalaisten turvallisuusmaniasta tällä viikolla, kun paikallisesta moskeijasta oli löytynyt epäilyttävä paketti ja poliisi sulki kaksi tämän kaupungin pääväylää pariksi tunniksi juuri sopivasti aamuruuhkan aikaan. Autot jumittivat pahimmassa ruuhkassa, jonka olin ikinä nähnyt ja itse seurasin vierestä (turvallisesti jättimazdan ratissa), kun keltaisia poliisinauhoja vedettiin teiden sulkumerkeiksi ja poliisiautoja ilmestyi jatkuvasti jostain lisää. Ironista on se, että täällä jokaisen henkilökohtainen turvallisuus otetaan todella vakavasti, mutta samalla tässä maassa tapahtuu henkirikoksia (ja varmasti muitakin rikoksia) enemmän kuin missään muussa länsimaassa. Onko vika järjestelmässä, ihmisissä vai ehkä juuri siinä, miten big deal asiasta tehdään?

Eniten minua turvallisuusasioissa mietityttää pimeällä yksin käveleminen. Totuus nyt vain on se, että aina samaan suuntaan menijöitä ei löydy, joten joskus on vain uskallettava kävellä yksin metroasemalle ja sieltä pois. Sanotaanko niin, että ei se metrotunneliin laskeutuminen lauantai-iltana Dupont Circlen metroasemalla kaikkien niiden itsekseen puhuvien kodittomien kanssa niin kovin miellyttävää ole, mutta toisaalta niin kauan kuin ympärillä on muitakin suhteellisen selväpäisiltä näyttäviä ihmisiä, minä en osaa pelätä henkeni puolesta. Niin ja aina voi ottaa taksin, vaikka taksikuskikin voi viedä sinut vaikka minkälaisia kiertoteitä kotiin, kuten itse huomasin viikko sitten, kun löysin itseni Rock Creek Parkin puistotieltä pakistanilaisen taksikuskin kyydistä ja mietin, että en minä kyllä normaalisti tätä kautta ajaisi Georgetownista kotiin.... Ihminen ei loppujen lopuksi voi elää pelossa - siinä tapauksessa sitä jää neljän seinän sisälle eikä näe ja koe koskaan mitään. Vaikka Amerikassa ollaankin, minä ajattelen sen niin, että kyllä täällä asuu 300 miljoonaa muutakin ihmistä, jotka käyvät ulkona, pitävät hauskaa, elävät elämäänsä ja löytävät (ainakin suurin osa heistä) iltaisin tiensä turvallisesti kotiin.

Niin ja onneksi voi aina alkaa puhumaan suomea mahdollisille hulluille, jotka yrittävät ottaa kontaktia. Sen jos minkä luulisi säikäyttävän tiehensä pahimmatkin stalkkerit.

maanantai 21. syyskuuta 2009

Supersizing it

Tänään puhutaan jostain niinkin mitättömästä kuin pakkauksista. Tai siis kun Amerikassa ollaan, sanat mitätön ja pakkaukoko eivät yksinkertaisesti sovi samaan lauseeseen. Yksi stereotypia lähes kuukauden kestäneellä tutkimusmatkallani on vahvistunut ja se on se, että tässä maassa mitään ei saa pienessä koossa, ei mitään. Jos puhutaan pelkästään annoskoosta, täytyy mennä todella, todella hinnakkaaseen gourmet-ravintolaan, jotta ruoka-annokset ovat inhimillisen kokoisia (ja silloinkin vaativat kunnon nälän), kun taas normaaleista amerikkalaisista ravintoloista suurin osa asiakkaista pyytää mukaansa doggie bagin. Myönnettäköön, että paheksuin ennen ihmisiä, jotka ottivat osan annoksestaan mukaan kotiin - hienostelijoita tai en-minä-laihduta-väitän-vaikka-oikeasti-lasken-kaloreita-24/7-tyyppisiä ihmisiä sanoin minä - mutta täällä koko idea siitä, että ruokaa otetaan kotiin mukaan on muuttunut. Täällä sinulla on kaksi vaihtoehtoa: a) jätät ruoan lautaselle sen jälkeen, kun olet ahtanut itseesi uskomattoman määrän ruokaa, mutta annos ei pienene ja alat vähitellen epäillä, että pöydässä on reikä ja pöydän alla on pieni haltija, joka koko ajan ahtaa lautasellesi lisää ruokaa (ja ei, minä en usko haltijoihin) tai b) nöyrryt ja pyydät tarjoilijalta vaahtomuovisen laatikon, johon siirrät 2/3 osaa annoksestasi ja kannat laatikon muovipussissa nöyrästi takaisin autoon, tunget sen kotona jääkaapin perukoille ja joko syöt sen seuraavana päivänä tai todennäköisemmin nakkaat sen roskiin huomatessassi, että se, mikä edellisenä päivänä oli mitä herkullisin pad thai -annos näyttää tänään enemmän joltakin, mikä olisi voinut tulla ulos koirastasi. Niin, Amerikassa ruokaa saa kyllä koko rahan edestä ja sitten mietitään, että mikähän siinä on, kun ihmiset lihovat räjähdysmäistä vauhtia...

Annoskokojen lisäksi huomattavasti huvittavampia ovat pakkauskoot. Pelkästään reissu ruokakauppaan on suomalaiselle pieni tutkimusmatka. Toisena päivänäni täällä lähdin ostamaan suihkusaippuaa, tiedättehän sellaista Doven ihanan kirsikantuoksuista kermamaista geeliä, joka tekee ihosta silkinpehmeän ja jumalaisen tuoksuisen? Niin, no minä kävelin suoraan kauneusosastolle ja järkytyin huomatessani, että etsimistäni noin puolen litran pulloista ei ollut jälkeäkään vaan tilalla oli jotakin, mikä näytti suomalaisten Dove-pakkausten isältä ja äidiltä yhdistettynä. Tämä jättikokoinen puteli oli nielaissut vähintään kolme suomalaista Dove-pakkausta ja nökötti siinä hyllyllä odottamassa minua, ikään kuin sanoen: "osta minut ja käytä minua koko seuraavan vuoden ja siitäkin huolimatta joudut heittämään osan minusta pois ja jos joskus haluaisitkin tuoksua jollekin muulle kuin kirsikalle, ei se ole mahdollista, koska minä tulen asumaan kylpyhuoneessasi ikuisuuden, katsos minä olen riittoisa". Kyllä, amerikkalaisten mielestä on sekä kätevää että säästäväistä valmistaa jättipakkauksia ja tätä periaatetta sovelletaan kaikkeen.

Minä pääsen vielä yli jättimäisistä shampoo- ja suihkugeelipakkauksista (vaikka varmaan kilon painoinen Pantene Pro-v hirvitys aiheutti kyllä naurukohtauksen eräänä päivänä Safewayssä vierailleissani), mutta suklaapatukoiden pakkaamista 25-packeihin en enää ymmärrä. Mistään ei saa pelkästään yhtä patukkaa vaan jokainen ostaa tietysti 25, koska God forbid, sehän olisi ihan kamalaa, jos Snickersit pääsisivät yhtäkkiä loppumaan. Sinkun elämä tässä maassa on yhtä h****ttiä (anteeksi ruma kielenkäyttö), koska ruokakaupoista kaikkea saa ainoastaan isoissa säästöpakkauksissa. Tämän maan kaupat on suunniteltu perheenäideille, joilla on viisi suuta ruokittavana ja aikaa käydä vain kerran viikossa kaupassa. Tuolloin tavaraa ostetaan kärrykaupalla ja onhan se kätevää lastata kärryyn kuudenkymmenen kappaleen säästöpakkauksia sen sijaan, että poimisi jokaisen tuotteen yksitellen hyllyistä. Itse mietin vain, että mitä teen niillä neljällätoista jugurtilla, kun oikeasti halusin vain yhden ja päiväyskin menee umpeen parin päivän päästä... "Kyllä kaikelle sille ylimääräiselle on aina käyttöä" voisi olla amerikkalaisten motto mitä kaupassakäyntiin tulee. Tämä on kulutusyhteiskunta, siitä ei ole epäilystäkään.

Olen alkanut tottua siihen, että täällä kaikki on superkokoista, kaikki on miljoonaan kertaan pakattu (ympäristöystävällistä? i don't think so) ja olen lakannut etsimästä yksittäisiä suklaapatukoita. Voihan se olla, että kun palaan Suomeen, ihmettelen sitä, miten pieneltä kaikki näyttää, miten karkkipusseistakin saa nykyään minipusseja ja miten shampoopullon nostaminen unenpöpperössä suihkussa ei ole samalla päivän ensimmäinen hauistreeni. Siihen asti nautin oikeastaan siitä, että minun ei tarvitse ravata kaupassa päivittäin ostamassa uusia kauneustuotteita - yksi kunnon reissu kauppaan ja kosmetiikkavarastot on turvattu jouluun asti. Ja mitä annoskokoihin tulee, minä en edelleenkään usko doggie bageihin vaan jätän suomalaisten perheenäitien kultaisen neuvon käyttämättä ja jätän osan ruoastani lautaselle, senkin uhalla että olen maksanut siitä. Rajansa kaikella sanon minä.

lauantai 19. syyskuuta 2009

When did my life become all Gossip Girl?

Washington on vastakohtien kaupunki. Tässä Yhdysvaltain pääkaupungissa 60 prosenttia asukkaista on tummaihoisia, mutta täällä luoteis-Washingtonissa sitä ei huomaa. Rikostilastot kertovat karua kieltään: DC on Yhdysvaltain kaupungeista se, jossa tehdään eniten murhia väkilukua kohden ja täällä joka kahdeskymmenes kadulla kävelevä ihminen kantaa HI-virusta (kyllä, luin juuri mainoksen metrossa, joka mainosti sitä, miten pahaksi HIV on päässyt täällä).

Samalla DC on Yhdysvaltain käyntikortti muulle maailmalle ja sen huomaa etenkin Northwestin alueella (joka joidenkin paikallisten mielestä on ainoa asuinkelvollinen alue täällä). Pelkästään Union Stationille saavuttaessa klassisen arkkitehtuurin ja eurooppalaisen vaikutuksen huomaa, patsaat ja kaaret huimaavat päätä ja missään ei näy roskan roskaa. Luoteis-Washington on juuri sitä: kliinisen puhdas, mutta samalla uskomattoman vihreä, eurooppalaistyyppinen arkkitehtuuriltaan (eli ei pilvenpiirtäjiä!) ja kuitenkin viehättävän amerikkalainen. Monikulttuurisuus näkyy ja kuuluu katukuvassa, eri valtioiden virkamiehet kävelevät sidewalkeilla ja mustat diplomaattiautot odottavat vuoroaan liikennevaloissa. En ole koskaan nähnyt missään niin paljon eri maiden lippuja kuin täällä ja kaikesta huolimatta iloiset, hyvinhoidetut ja uskomattoman rikkaat amerikkalaiset tervehtivät minua päivittäin. Tällä alueella toinen puoli Amerikasta jää kokonaan kokematta ja mietin monesti, miten etuoikeutettu olen saadessani asua täällä, mutta samalla koen suurta syyllisyyttä ja ahdistusta siitä, miten epätasaisesti tämän maan rikkaudet ovat jakautuneet.

Minä olen kuin huomaamattani sujahtanut maailmaan, johon en aina tunne kuuluvani. Illallistan seurassa, jossa puhutaan kiihkeästi ilmastonmuutoksesta ja siitä, miten amerikkalaisten pitäisi asiaan suhtautua, tapaan tärkeitä valtion virkamiehiä, pukeudun korkokenkiin ja suoriin housuihin ja tilaan ruokaa listalta, joka luultavasti on tehty aidosta nahasta (ei tietenkään niitä osia, missä ruoat on lueteltu haha). Katson, kun valet parking guy (en minä tiedä, millä nimellä kutsua sitä miekkosta, joka tuo auton paikalle...) tuo minulle auton ja kiitän nätisti. Koko ajan mietin, että vaikka näytän kuinka siltä, että kuulun tähän joukkoon - olenhan minäkin valkoinen, pukeutunut hienoihin vaatteisiin ja osaan keskustella aiheesta kuin aiheesta minulle vieraalla kielellä (jopa niistä, joista Washington Postissa juuri aamulla kirjoitettiin) - olen joka tapauksessa ulkopuolinen, en tänne syntynyt enkä missään nimessä samaa joukkoa kuin nämä muut. Minä olen se, joka haluaa ajaa gettoihin, nähdä kalterit alimman kerroksen ikkunoissa (murtojen varalta) ja joka on sitä mieltä, että valtionverotus on erinomainen asia, yksityiskoulut turhaa hienostelua ja terveydenhoidon pitäisi kuulua jokaiselle, sosiaalisesta statuksesta huolimatta. Niin, välillä koen olevani kuin vakooja - näytän siltä kuin muutkin, mutta kukaan muu ei tiedä totuutta minusta kuin minä itse (ja hyvä ystäväni, joka kehotti minua leikkimään mukana ja sanoi, että niin kauan kun pidättäydyn poliittisesti korrekteissa aiheissa, kukaan ei tiedä, mitä oikeasti ajattelen). For all they know, you could be the princess of Sweden.

Minua yhteiskunnan epäkohdat kiinnostavat enkä missään nimessä halua viettää koko vuottani täällä, missä köyhyydestä ei ole tietoakaan ja missä ihmiset ovat snobeja jo syntyessään. Minä seuraan tätä Gossip Girl -elämäntyyliä sivusta, otan ilon irti kokemuksistani ja kuka tietää, ehkäpä jonakin päivänä kirjoitan tästä kaikesta kirjan. Vietettyäni kolme viikkoa yhdellä Amerikan rikkaimmista alueista, voin kuitenkin sanoa, että rikkaus ja hienostelu ei takaa rakkautta ja onnellisuutta. Todellisen ystävän tunnistaa, oli hän sitten pukeutunut Gucciin tai Wal-Martista ostettuihin vaatteisiin, tärkeintä on se, mitä sisältä löytyy. Enkä missään nimessä sano, että Washingtonin eliitti on läpeensä mätää, ehei. Olen tavannut täällä aidosti ystävällisiä ja toisista ihmisistä välittäviä ihmisiä, jotka ovat kiitollisia kaikesta, mitä ovat saaneet ja ovat valmiita jakamaan omastaan. Minulle näiden ihmisten kohtaaminen on ollut elämäämullistava kokemus ja jos amerikkalaiset ovat opettaneet minulle jotakin, on se varmasti kiitollisuutta siitä, miten hyvin elämä on loppujen lopuksi kohdellut ja miten at the end of the day, läheiset ympärillä ovat se, mitä ihminen oikeasti tarvitsee. Love is never up for sale.

tiistai 15. syyskuuta 2009

Dressing appropriately

Washington on siitä erikoinen kaupunki, että täällä pukumiehiä kävelee vastaan päivittäin (ei, en minä valita, itse asiassa jokaisen tytön pitäisi saada asua alueella, missä Armaniin ja Hugo Bossiin pukeutuneet miehet kävelevät kodin ohi joka aamu). Se ei ole mikään yllätys, kun miettii, että luultavasti noin 80% kaupungin väestöstä työskentelee Capitol Hillillä (tai joissain muissa poliittisissa/juridisissa viroissa), mutta toisaalta jos tulee mistä tahansa muusta suomalaisesta kaupungista kuin Helsingistä, tähän ei ehkä ole tottunut ja muutos ympäristön pukeutumistavoissa herättää alussa mielenkiintoa, to say the least. Muutaman kerran olen jäänyt kiinni suoranaisesta tuijottamisesta, kun ohi on kävellyt pari erityisen hyvinpukeutunutta valtion virkamiestä (kyllä, myös puvuissa on eroja!). Jotta te rakkaat lukijat ette kuitenkaan pääsisi syyttämään minua suoranaisesta seksuaalisesta syrjinnästä, voin kertoa, että samaan tapaan vastaan kävelee naisia jakkupuvuissa ja korkokengissä ja minä katselen näitä naisia vähintään yhtä ihaillen - kuka koskaan sanoi, että amerikkalaiset eivät osaa pukeutua??

Kuten aina, tästäkin kolikosta löytyy kuitenkin toinen puoli. Siinä missä pukumiehet ja -naiset täyttävät luoteisen Washingtonin kadut maanantaista perjantaihin virastoaikoina (eli vähintään 8.00-19.00 - jep, täällä tehdään pitkää päivää), viikonloput ovat täysin toisenlaisen pukeutumisen aikaa. Diisiiläiset tuntuvat olevan ääripäiden ihmisiä mitä pukeutumiseen tulee: viikonloppuisin perinteinen amerikkalainen farkut/shortsit-lenkkarit-t-paita-huppari linja pitää pintansa, oli kyseessä sitten dinner, elokuva tai ostosreissu mallille. Amerikkalaiset rakastavat rentoja vaatteita (ehkä juuri sen takia, että töissä heidän oletetaan pukeutuvan parhaimpiinsa?) ja mukavuudesta ei olla koskaan valmiita tinkimään - muodikkuuden kustannuksella. Mietipäs hetki sitä, minkälainen käsitys sinulla on siitä, miten amerikkalaiset - vapaa-aikaansa viettävät amerikkalaiset - pukeutuvat? Niinpä, enough said. Reppu, lenkkarit, t-paita, sortsit ja englanniksi kuuluvalla äänellä kailottaminen ja siinä on prototyyppi amerikkalaisesta turistista. Kuvitelkaapas sitten hetki, millaista on asua puolen miljoonan sellaisen ihmisen kanssa?

Vastaus tähän on: ihanaa. Minä rakastan amerikkalaisten rentoutta, varsinkin pukeutumisen suhteen. Ehkä en ole koskaan tuntenut itseäni maailman muodikkaimmaksi Suomessa, mutta täällä saan kuulla jatkuvasti kommentteja kovin "eurooppalaistyylisistä" vaatteistani (whatever that means...), hiuksistani, jotka ovat monivärjätyt (sitä ei kai täällä harrasteta?) ja ylipäänsä eurooppalaisten sense of fashionistä, jota amerikkalaisilla ei kuulemma ole ollenkaan. Voisin ehkä yhtyä tähän, jos en olisi sitä mieltä, että minusta on vain ihanaa, että jokainen saa näyttää siltä, miltä haluaa, baariin voi lähteä hupparissa jos huvittaa ja meikata voi jos jaksaa/siltä tuntuu. Ja tottahan se on: amerikkalaiset kaupat ovat täynnä ehkä ei-niin-muodikkaita mutta sitäkin mukavampia vaatteita, jotka sopivat kaikenlaisille vartaloille, näyttävät ihan tarpeeksi siisteiltä päällä ja kestävät kaikenlaisen menon.

Koska Amerikka on suuri maa ja Washington DC vain yksi keskikokoista suurempi kaupunki itärannikolla, kahden valtameren väliin mahtuu jos jonkinlaista pukeutujaa. Täällä voi kyllä kipsutella korkeissa koroissa ja jakkupuvuissa kaikki päivät, jos haluaa (ja jotkut varmasti harrastavat sitä), mutta minulle huppari-farkut linja sopii paremmin kuin hyvin. Ja jos koti-ikävä iskee, Georgetownista löytyy joka tapauksessa H&M. Ehkä en ole ihan vielä valmis luopumaan eurooppalaiseta lookistani (en voi edes kirjoittaa tätä vakavalla naamalla, kertokaa joku minulle, että mikä on eurooppalainen tyyli - jokin muu paita kuin yliopiston printillä varustettu huppari??) ja joka tapauksessa kohtaan mieluummin Ralph Laureniin pukeutuneet virkamiehet jalkakäytävällä pukeutuneena johonkin vähän hienompaan kuin cut-offseihin ja t-paitaan, jonka rintamuksessa lukee I <3 DC or something equally lame.

lauantai 12. syyskuuta 2009

500 channels and nothing to watch

Minä tykkään katsoa televisiota ja kenellekään, joka minut tuntee, se ei tule yllätyksenä. Siksipä ajattelinkin, että Amerikka, tuo Frendien ja Sinkkuelämän kotimaa, ei vaan yksinkertaisesti voi tuottaa pettymystä. I hate to break the bubble folks, mutta siltä pahasti näyttää, että suomalainen amerikkalainen televisio peittoaa alkuperäisen kymmenen-nolla. Amerikkalaiset keksivät hyviä (ja todella huonoja) sarjaideoita, joista suomalaiset sitten poimivat parhaat päältä, kun taas täällä yhtä hyvää sarjaa vastaa sata niin huonoa, että usko laatusarjoihin hiipuu heti kättelyssä. Amerikkalaiset vaativat laajaa tarjontaa ja sitä he myös saavat - laadusta viis. Täällä on kyllä jokaiselle jotakin: löytyy uutisia, urheilua, uskontoa, sarjoja, elokuvia, saippuasarjoja, realityä, sen sataa sorttia mainoskanavia ja jopa oma kanava joogalle ja astrologialle. Jokaisella alueella on omat kanavansa, on tiettyjä kanavia naisille ja tiettyjä miehille, tiettyjä historiasta kiinnostuneille, tiettyjä science geekeille. Kaikkina vuorokaudenaikoina amerikkalaiset tv-kanavat syytävät kaikkea päivänpolttavista poliittisista kysymyksistä "ota jeesus sydämeesi jo tänään" -tyyppisiin hurmoksellisiin käännytysohjelmiin, mutta juuri silloin, kun televisiota haluaisi katsoa, sieltä ei tunnu tulevan mitään. I wonder why that is ja uskon löytäneeni kysymykseeni vastauksen.

Amerikkalainen televisio on ennen kaikkea väylä mainostaa tämän maan 300 miljoonalle pikkukuluttajalle kaikkea moottoriöljystä botox-ruiskeisiin. Mainostettavaa on paljon, joten mainostaukoja on JATKUVASTI. Ja kun sanon jatkuvasti, tarkoitan kirjaimellisesti sitä, että kun eräänä päivänä Frendien mainostauolla poistuin joksikin aikaa television äärestä (kuvitellen, että mainostauko kestäisi ikuisuuden niinkuin täällä on tapana), palatessani takaisin sarja oli ehtinyt jo seuraavalle mainoskatkolle. Mistäkö tiedän, että kyseessä ei ollut sama mainostauko? No, olen nähnyt kyseisen sarjan kaikki jaksot niin monta kertaa, että huomasin kyllä, että välistä puuttui pari kohtausta, jotka oli siis näytetty kahden mainostauon välissä. Laskin kerran huvikseni montako mainostaukoa noin 22 minuuttia kestävän sitcomin aikana tulee ja kokonaismääräksi muodostui neljä. Siis NELJÄ???!!! Suomessa me valitamme sitä, että puolen tunnin sarjan aikana tulee yksi mainostauko, mutta en suinkaan liioitellut, kun sanoin, että täällä mainostaukoja on JATKUVASTI. Yleensä ensimmäinen tulee heti alkutekstien jälkeen, seuraava viiden minuutin päästä, sitä seuraava siitä viiden minuutin päästä ja viimeinen ennen viimeistä vitsiä. Kyllä, luit oikein. Arvatkaa vaan turhauttaako katsella mainoksia ihmemopeista, Macy's-tavarataloketjun alennusmyynneistä ja laajakuvatelevisioista usean minuutin ajan vain saadakseen huomata, että sarjaa oli jäljellä vajaa minuutti ja lopputekstit. Great. Niin ja by the way, sama pätee elokuviin - mainoksia tulee viiden-kymmenen minuutin välein, minkä takia olen lakannut katsomasta elokuvia televisiosta ja tyytynyt katsomaan niitä laittomasti netistä niin kuin kaikki muutkin järkevät ihmiset.

Kanavia on tosiaan ainakin se viisisataa, monissa kaapelitalouksissa enemmän. Alussa minä, tyhmä pieni suomalainen ajattelin, että ah ihanaa, niin monta kanavaa, kuinka ehdin ikinä tehdä mitään muuta kuin katsoa televisiota. Voi kuule, oikein hyvin. Voisin vaikka lyödä vetoa, että viidestäsadasta amerikkalaisesta kanavasta ehkä kolmelta tulee ohjelmaa, jota jaksaa edes joten kuten seurata ja hyvässä lykyssä yksi niistä on jopa ihan mukiinmenevä. Löytääksesi tämän yhden hyvän ohjelman sinun on kuitenkin kahlattava kaikkien noiden viidensadan kanavan läpi (olen lakannut tarkistamasta, että sattuisikohan televisiosta tulemaan tänään jotain hyvää, liian työlästä) ja loppujen lopuksi mainostauot turhauttavat niin nopeasti, että televisio menee kiinni sen yhden kohtalaisen ohjelman jälkeen ja jokainen järkevä amerikkalainen kävelee blockbustersiin (videovuokraamo) tai vielä parempaa, elokuvateatteriin ja ostaa dvd-bokseina lempiohjelmansa kaikki tuotantokaudet. Toisaalta en yhtään ihmettele, että amerikkalaiset katsovat keskimäärin 4-5 tuntia televisiota päivässä - pelkästään kanavien selaamiseen saisi kulumaan aikaa tuntikausia. Kyllä me suomalaiset sittenkin pääsemme helpolla.

Toisaalta, on amerikkalaisessa televisiossa hyvätkin puolensa. Greyn anatomian uusi tuotantokausi pyörähtää käyntiin vajaan parin viikon päästä, kun sitä Suomessa saadaan odotella pitkälle syksylle (hahaa, käännetäänhän vähän veistä haavassa!) ja täällä näytetään paljon hyviäkin ohjelmia, jotka eivät koskaan edes yllä kaukaiseen Skandinaviaan asti. Ja kai kaikkeen tottuu, mainoksiin ja kanavien ylitarjontaankin, kunhan vain pääsen sinuiksi paikallisen töllöttimen kanssa. Ja siihen voi aina luottaa, että jos televisiosta ei tule mitään, niin aikaa voi tappaa pelkästään etsimällä jotain katsottavaa. Kuka tietää, joskus voi törmätä johonkin elämäämullistavaan katsomiskokemukseen tai sitten ei. Ja siihen saakka, jostain pyörähtää aina kuuluviin "I'll be there for you" ja heti tulee kotoisa olo.

torstai 10. syyskuuta 2009

Desperate Housewives

Sillä alueella, missä minä asun, myytti amerikkalaisista maailman lihavimpana kansana on todellakin myytti eikä voisi olla kauempana totuudesta (see, anglismit alkavat jo nyt!). Täällä DC:n vauraimmalla seudulla kipsuttelevat perheenäidit ja työssäkäyvät naiset ovat toinen toistaan hoikempia, kaikki tilaavat Starbucksissa rasvattoman, soijamaitoon tehdyn laten ja kaikki - I mean KAIKKI - joko joogaavat, käyvät pilateksessa tai ainakin puhuvat siitä. Tämän alueen nuoret ja vähän vanhemmat naiset eivät missään nimessä näytä kuitenkaan nälkiintyneiltä, ehei, vaan kaikilla on kauniin lihaksikkaat käsivarret, hoikkaakin hoikempi vyötärö ja täydellisesti muotoiltu takapuoli (too much information ehkä, mutta sitäkin tärkeämpää tietoa kaikille meille suomalaisille naisille, jotka ehkä kuvittelimme, että no Amerikassa me ainakin olemme hoikkia - not a chance!). Olen miettinyt tässä viimeisen kahden viikon aikana, että mistä nämä tehotykit saavat energiansa ja ehtivät perheestä huolehtimisen lomassa vielä huolehtimaan omasta hyvinvoinnistaan. Olen tullut siihen tulokseen, että ainoa keino on se, että he eivät yksinkertaisesti ehdi tai halua syödä koskaan mitään. He tekevät elämästään niin kiireistä, että heillä ei ole aikaa syödä tai ajatella ruokaa ja heikkoina hetkinään he valitsevat kuntosalin keksipaketin sijaan. Kyllähän siinä väkisinkin laihtuu, kun tekee omasta elämästä paikasta toiseen juoksemista aina herätyskellon piippauksesta iltauutisiin saakka.

Ensimmäisen viikon katselin tämän alueen naisia ihaillen ja ajattelin, että voi kunpa minustakin tulisi joskus tuollainen. Nyt kun kaksi viikkoa alkaa olla täynnä, voin sanoa, että en haluaisi KOSKAAN tulla rikkaan amerikkalaisen perheen koti- tai työssäkäyväksi äidiksi. Näiden naisten paineet jokaisella elämänalueella ovat niin suuret, että en vaihtaisi elämiä heidän kanssaan mistään hinnasta. Mieti, jos sinä et voisi pahana päivänä hotkaistakaan suklaalevyä vain sen takia, että naapurin Maija on vielä niin paljon laihempi, hänen lapsensa niin paljon viisaampia, hänen miehensä niin paljon paremmassa työssä ja heidän koiransakin parempikäytöksisempi, että sinun olisi suklaan sijaan vietettävä kaikki illat lukien elämäntaito-oppaita etsien vastausta elämäsi tarkoitukseen. Ainakin suomalaisen twentysomething-ikäisen näkökulmasta nämä naiset ovat loukussa omassa elämässään: naapurusto määrittää sen, mitä he pukevat, millä autolla he ajavat, mitä he syövät (tai siis mitä eivät syö), mitä he katsovat televisiosta, millaista musiikkia he kuuntelevat ja minkälaisista asioista he keskustelevat koulun pihalla lapsia kotiin hakiessaan. Omalle mielikuvitukselle tai tarpeelle repäistä ja nauttia välillä elämästä ei ole jäänyt sijaa ja jos joku joskus miettiikin kanankäristyksen lomassa, että voisihan sitä elämänsä viettää eri tavallakin, paluuta entiseen ei ole. Nämä naiset ehkä kuvittelevat saaneensa kaiken, mutta todellisuudessa he elävät umpiossa, jossa on tiukkaan määritellyt rajat.

Kun olen huomannut, etten ajattelumaailmani enkä ulkonäköni puolesta istu tähän kotirouvien suljettuun kerhoon millään tavalla, olen tyytyväisenä jättäytynyt sen ulkopuolelle ja seuraan sitä mielenkiinnolla sivusta. Tämä vuosi, jos mikä tulee olemaan minulle eräänlainen psykologinen koe, jossa tutkin sitä, miten ihmiset laumautuvat ja matkivat toisiaan, oli kyseessä sitten kolmevuotias ja kolmekymmentäviisivuotias. Siinä, missä katson hengästyneenä vierestä, kun pitkää päivää tehneet perheenäidit raahaavat vastahakoisia lapsiaan pyöräretkelle tai uimaan, minä istahdan alas, luen päivän lehden ja nautin suklaapatukan jos parikin hyvällä omallatunnolla. Minulla on jotain, mitä näillä naisilla ei ole: ymmärrys siitä, että elämä on muutakin kuin suorittamista ja että oma hyvinvointi tarkoittaa muutakin kuin langanlaihaa runkoa ja 100 000 dollaria käyttötilillä. Minä rakennan oman elämäni, en anna muiden ohjailla sitä.

Ja kun kerran Amerikassa ollaan, tilaan Starbucksista rasvaisimman kahvin, johon tulee miljoonaa eri makusiirappia, loraus suklaakastiketta ja kermavaahtoa ja ajattelen, että kyllä elämä sittenkin koostuu pienistä nautinnoista, ei niistä kieltäytymisestä.

tiistai 8. syyskuuta 2009

Pimp my ride

Amerikassa kaikki on kuulemma suurempaa ja autojen kohdalla tämä pitää täysin paikkaansa. Ensinnäkin, miettikääpä hetki sitä, miten te nousette autoon Suomessa. Nii-in, autoon pikemminkin laskeudutaan kuin noustaan, kun taas täällä autoihin kiivetään ja useimmissa autoissa on askelma, joka auttaa kapuamisessa. Suomessa pää on aina vaarassa kolahtaa, kun autosta nousee pois, mutta täällä saa pikemminkin pelätä sitä, että tipahtaa korkealta penkiltä ja katkaisee nilkkansa, mikä puolestaan johtaisi lähes poikkeuksetta useiden tuhansien dollareiden lääkärilaskuun. Varovaisuutta siis liikenteessä!

Kaikki tietävät sen, että Amerikassa ajetaan automaattivaihteisilla autoilla. Kyllä, se pitää paikkansa ja sanotaanko niin, että once you go automatic, you can't go back. On se vaan niin helppoa, kun vasen jalka on täysin turha koko ajoprosessissa, D vain silmään ja vaihteiden vaihtamisesta ei tarvitse huolehtia koko aikana! Kun kytkin puuttuu, kaasujalka saa helposti liikaa painoa ja mikäs se on huristellessa, kun alla on Suomessa raskaampaan kuljetukseen varatun kulkuneuvon kokoinen menopeli. Jokaisella soccer momilla on tottakai minivan, vaikka lapsia olisi vain yksi ja sekin jo seniori high schoolissa. Takakontti on täynnä urheilu- ja retkeilytavaraa, jota kukaan ei käytä, mutta tärkeintä on, että edes näyttää siltä, että meidän perhe kuuluu samaan sarjaan muiden perheiden kanssa. Urheiluautot ovat asia erikseen, mutta niillä ajavat vain yksinäiset ja säälittävät sinkut tai keski-iän kriisiin ehtineet perheenisät, jotka ovat päättäneet, että Range Roverin lisäksi on vain yksinkertaisesti saatava Mustang tai kunnon Porsche.

Minua suuret autot pelottavat. Luultavasti siksi, että olen tottunut kävelemään joka paikkaan ja onhan se paljon pelottavampaa kohdata pieni pakettiauto tiukassa mutkassa kuin tavallinen eurooppalaisittain normaalinkokoinen henkilöauto. Vielä enemmän minua kuitenkin pelottaa olla järkäleen kokoisen auton ratissa. Valitettavasti (vai onnekseni?) ajan työni puolesta tällaisen joka perheenäidin unelma-auton ratissa päivittäin ja sanotaanko niin, että DC:n kadut eivät ole tehty näitä minilaivoja varten. Täällä kaupungin kadut ovat lähes poikkeuksetta kapeampia kuin Suomessa ja kadunvarret ovat AINA täynnä parkkeerattuja autoja, jotka näyttävät nielaisseen ainakin pari perussuomalaista volkkaria tai volvoa. Siellä minä sitten yritän löytää tieni perille GPS:n avustuksella, löytää parkkipaikan (jonka löytymiseen voi joskus mennä tunnista kahteen tuntia ja silloin vain kierretään korttelia ympäri ja toivotaan, että joku älypää keksisi luopua maailman parhaasta parkkipaikasta), joka pahimmassa tapauksessa on juuri niin pieni, että siihen mahtuu kun kääntää rattia sen seitsemänsataa kertaa ja koko ajan toivon vain, etten naarmuta omaa tai muiden autoa ja että löytämäni parkkipaikka on laillinen. Pahimmassa tapauksessa tuulilasissa odottaa joko 100 dollarin sakko tai auto on hinattu pois, jos olen parkkeerannut väärin ja tässä kaupungissa laittomasti parkkeeraaminen tuntuu välillä olevan ainoa vaihtoehto parkkipaikkojen puutteessa. Hassua kyllä - amerikkalaiset kulkevat autolla pienimmätkin matkat, mutta parkkipaikkoja on aina liian vähän, autot ovat aina liian suuria pienille kaduille ja liikennesäännöt ovat välillä vähän niin ja näin.

Onneksi on sentään GPS. Toimiessaan (mikä ei ole itsestäänselvyys!) navigaattori on jokatytön paras ystävä, ihana mekaaninen vehje, joka pelastaa pulasta kuin pulasta ja estää minua joutumasta pahalle puolelle - niihin gettoihin, joissa hopeanharmaa Mazdani ammuttaisi heti seulaksi oikeiden jengivärien puuuttuessa. Kyllä, GPS on maailman paras keksintö ja todellinen välttämättömyys tässä kaupungissa, jossa kadut eivät suinkaan kulje pysty- ja vaakasuoraan ja sääntö "käänny vain kolme kertaa oikealle" ei suinkaan aina saata sinua lähtöpisteeseen vaan jonnekin aivan uuteen paikkaan. Toisaalta, elämä on seikkailu ja autoilu DC:ssä on juuri sitä.

En minä valita. Auringonlaskussa Connecticut Avenueta alas ajaessa ja Washington Monumentin siintäessä horisontissa muistaa taas olla kiitollinen siitä, että saa asua tässä kaupungissa, tällä alueella ja alla on turvallistakin turvallisempi supersize minivan.