When did my life become all Gossip Girl?

Washington on vastakohtien kaupunki. Tässä Yhdysvaltain pääkaupungissa 60 prosenttia asukkaista on tummaihoisia, mutta täällä luoteis-Washingtonissa sitä ei huomaa. Rikostilastot kertovat karua kieltään: DC on Yhdysvaltain kaupungeista se, jossa tehdään eniten murhia väkilukua kohden ja täällä joka kahdeskymmenes kadulla kävelevä ihminen kantaa HI-virusta (kyllä, luin juuri mainoksen metrossa, joka mainosti sitä, miten pahaksi HIV on päässyt täällä).

Samalla DC on Yhdysvaltain käyntikortti muulle maailmalle ja sen huomaa etenkin Northwestin alueella (joka joidenkin paikallisten mielestä on ainoa asuinkelvollinen alue täällä). Pelkästään Union Stationille saavuttaessa klassisen arkkitehtuurin ja eurooppalaisen vaikutuksen huomaa, patsaat ja kaaret huimaavat päätä ja missään ei näy roskan roskaa. Luoteis-Washington on juuri sitä: kliinisen puhdas, mutta samalla uskomattoman vihreä, eurooppalaistyyppinen arkkitehtuuriltaan (eli ei pilvenpiirtäjiä!) ja kuitenkin viehättävän amerikkalainen. Monikulttuurisuus näkyy ja kuuluu katukuvassa, eri valtioiden virkamiehet kävelevät sidewalkeilla ja mustat diplomaattiautot odottavat vuoroaan liikennevaloissa. En ole koskaan nähnyt missään niin paljon eri maiden lippuja kuin täällä ja kaikesta huolimatta iloiset, hyvinhoidetut ja uskomattoman rikkaat amerikkalaiset tervehtivät minua päivittäin. Tällä alueella toinen puoli Amerikasta jää kokonaan kokematta ja mietin monesti, miten etuoikeutettu olen saadessani asua täällä, mutta samalla koen suurta syyllisyyttä ja ahdistusta siitä, miten epätasaisesti tämän maan rikkaudet ovat jakautuneet.

Minä olen kuin huomaamattani sujahtanut maailmaan, johon en aina tunne kuuluvani. Illallistan seurassa, jossa puhutaan kiihkeästi ilmastonmuutoksesta ja siitä, miten amerikkalaisten pitäisi asiaan suhtautua, tapaan tärkeitä valtion virkamiehiä, pukeudun korkokenkiin ja suoriin housuihin ja tilaan ruokaa listalta, joka luultavasti on tehty aidosta nahasta (ei tietenkään niitä osia, missä ruoat on lueteltu haha). Katson, kun valet parking guy (en minä tiedä, millä nimellä kutsua sitä miekkosta, joka tuo auton paikalle...) tuo minulle auton ja kiitän nätisti. Koko ajan mietin, että vaikka näytän kuinka siltä, että kuulun tähän joukkoon - olenhan minäkin valkoinen, pukeutunut hienoihin vaatteisiin ja osaan keskustella aiheesta kuin aiheesta minulle vieraalla kielellä (jopa niistä, joista Washington Postissa juuri aamulla kirjoitettiin) - olen joka tapauksessa ulkopuolinen, en tänne syntynyt enkä missään nimessä samaa joukkoa kuin nämä muut. Minä olen se, joka haluaa ajaa gettoihin, nähdä kalterit alimman kerroksen ikkunoissa (murtojen varalta) ja joka on sitä mieltä, että valtionverotus on erinomainen asia, yksityiskoulut turhaa hienostelua ja terveydenhoidon pitäisi kuulua jokaiselle, sosiaalisesta statuksesta huolimatta. Niin, välillä koen olevani kuin vakooja - näytän siltä kuin muutkin, mutta kukaan muu ei tiedä totuutta minusta kuin minä itse (ja hyvä ystäväni, joka kehotti minua leikkimään mukana ja sanoi, että niin kauan kun pidättäydyn poliittisesti korrekteissa aiheissa, kukaan ei tiedä, mitä oikeasti ajattelen). For all they know, you could be the princess of Sweden.

Minua yhteiskunnan epäkohdat kiinnostavat enkä missään nimessä halua viettää koko vuottani täällä, missä köyhyydestä ei ole tietoakaan ja missä ihmiset ovat snobeja jo syntyessään. Minä seuraan tätä Gossip Girl -elämäntyyliä sivusta, otan ilon irti kokemuksistani ja kuka tietää, ehkäpä jonakin päivänä kirjoitan tästä kaikesta kirjan. Vietettyäni kolme viikkoa yhdellä Amerikan rikkaimmista alueista, voin kuitenkin sanoa, että rikkaus ja hienostelu ei takaa rakkautta ja onnellisuutta. Todellisen ystävän tunnistaa, oli hän sitten pukeutunut Gucciin tai Wal-Martista ostettuihin vaatteisiin, tärkeintä on se, mitä sisältä löytyy. Enkä missään nimessä sano, että Washingtonin eliitti on läpeensä mätää, ehei. Olen tavannut täällä aidosti ystävällisiä ja toisista ihmisistä välittäviä ihmisiä, jotka ovat kiitollisia kaikesta, mitä ovat saaneet ja ovat valmiita jakamaan omastaan. Minulle näiden ihmisten kohtaaminen on ollut elämäämullistava kokemus ja jos amerikkalaiset ovat opettaneet minulle jotakin, on se varmasti kiitollisuutta siitä, miten hyvin elämä on loppujen lopuksi kohdellut ja miten at the end of the day, läheiset ympärillä ovat se, mitä ihminen oikeasti tarvitsee. Love is never up for sale.