Desperate Housewives

Sillä alueella, missä minä asun, myytti amerikkalaisista maailman lihavimpana kansana on todellakin myytti eikä voisi olla kauempana totuudesta (see, anglismit alkavat jo nyt!). Täällä DC:n vauraimmalla seudulla kipsuttelevat perheenäidit ja työssäkäyvät naiset ovat toinen toistaan hoikempia, kaikki tilaavat Starbucksissa rasvattoman, soijamaitoon tehdyn laten ja kaikki - I mean KAIKKI - joko joogaavat, käyvät pilateksessa tai ainakin puhuvat siitä. Tämän alueen nuoret ja vähän vanhemmat naiset eivät missään nimessä näytä kuitenkaan nälkiintyneiltä, ehei, vaan kaikilla on kauniin lihaksikkaat käsivarret, hoikkaakin hoikempi vyötärö ja täydellisesti muotoiltu takapuoli (too much information ehkä, mutta sitäkin tärkeämpää tietoa kaikille meille suomalaisille naisille, jotka ehkä kuvittelimme, että no Amerikassa me ainakin olemme hoikkia - not a chance!). Olen miettinyt tässä viimeisen kahden viikon aikana, että mistä nämä tehotykit saavat energiansa ja ehtivät perheestä huolehtimisen lomassa vielä huolehtimaan omasta hyvinvoinnistaan. Olen tullut siihen tulokseen, että ainoa keino on se, että he eivät yksinkertaisesti ehdi tai halua syödä koskaan mitään. He tekevät elämästään niin kiireistä, että heillä ei ole aikaa syödä tai ajatella ruokaa ja heikkoina hetkinään he valitsevat kuntosalin keksipaketin sijaan. Kyllähän siinä väkisinkin laihtuu, kun tekee omasta elämästä paikasta toiseen juoksemista aina herätyskellon piippauksesta iltauutisiin saakka.

Ensimmäisen viikon katselin tämän alueen naisia ihaillen ja ajattelin, että voi kunpa minustakin tulisi joskus tuollainen. Nyt kun kaksi viikkoa alkaa olla täynnä, voin sanoa, että en haluaisi KOSKAAN tulla rikkaan amerikkalaisen perheen koti- tai työssäkäyväksi äidiksi. Näiden naisten paineet jokaisella elämänalueella ovat niin suuret, että en vaihtaisi elämiä heidän kanssaan mistään hinnasta. Mieti, jos sinä et voisi pahana päivänä hotkaistakaan suklaalevyä vain sen takia, että naapurin Maija on vielä niin paljon laihempi, hänen lapsensa niin paljon viisaampia, hänen miehensä niin paljon paremmassa työssä ja heidän koiransakin parempikäytöksisempi, että sinun olisi suklaan sijaan vietettävä kaikki illat lukien elämäntaito-oppaita etsien vastausta elämäsi tarkoitukseen. Ainakin suomalaisen twentysomething-ikäisen näkökulmasta nämä naiset ovat loukussa omassa elämässään: naapurusto määrittää sen, mitä he pukevat, millä autolla he ajavat, mitä he syövät (tai siis mitä eivät syö), mitä he katsovat televisiosta, millaista musiikkia he kuuntelevat ja minkälaisista asioista he keskustelevat koulun pihalla lapsia kotiin hakiessaan. Omalle mielikuvitukselle tai tarpeelle repäistä ja nauttia välillä elämästä ei ole jäänyt sijaa ja jos joku joskus miettiikin kanankäristyksen lomassa, että voisihan sitä elämänsä viettää eri tavallakin, paluuta entiseen ei ole. Nämä naiset ehkä kuvittelevat saaneensa kaiken, mutta todellisuudessa he elävät umpiossa, jossa on tiukkaan määritellyt rajat.

Kun olen huomannut, etten ajattelumaailmani enkä ulkonäköni puolesta istu tähän kotirouvien suljettuun kerhoon millään tavalla, olen tyytyväisenä jättäytynyt sen ulkopuolelle ja seuraan sitä mielenkiinnolla sivusta. Tämä vuosi, jos mikä tulee olemaan minulle eräänlainen psykologinen koe, jossa tutkin sitä, miten ihmiset laumautuvat ja matkivat toisiaan, oli kyseessä sitten kolmevuotias ja kolmekymmentäviisivuotias. Siinä, missä katson hengästyneenä vierestä, kun pitkää päivää tehneet perheenäidit raahaavat vastahakoisia lapsiaan pyöräretkelle tai uimaan, minä istahdan alas, luen päivän lehden ja nautin suklaapatukan jos parikin hyvällä omallatunnolla. Minulla on jotain, mitä näillä naisilla ei ole: ymmärrys siitä, että elämä on muutakin kuin suorittamista ja että oma hyvinvointi tarkoittaa muutakin kuin langanlaihaa runkoa ja 100 000 dollaria käyttötilillä. Minä rakennan oman elämäni, en anna muiden ohjailla sitä.

Ja kun kerran Amerikassa ollaan, tilaan Starbucksista rasvaisimman kahvin, johon tulee miljoonaa eri makusiirappia, loraus suklaakastiketta ja kermavaahtoa ja ajattelen, että kyllä elämä sittenkin koostuu pienistä nautinnoista, ei niistä kieltäytymisestä.