tiistai 15. joulukuuta 2009

Letting go

First of all, I apologize for the radio silence. However, let me tell you that there has been a good reason for it. This post will also be the last one in a while and the most personal so far because sometimes life doesn't go as planned - something gets in the way and suddenly you find yourself in a situation which you were not prepared for. After a week of emotional turmoil, I am now ready to cut my stay in DC short and am getting ready to return back home. Even though this was my own decision, it does break my heart to leave my friends, this city, the life I built for myself during these past four months. I wasn't prepared to leave this early, there was and still is so much I wanted to experience here but at the same time it is impossible for me to stay. Thus, I will go - with a heavy heart and tears in my eyes but also with extreme gratitude for all that I have had the privilege to experience here.

One thing I have to say about the Americans in difficult situations is that they will show you their support, sometimes maybe even in a way Finnish people might not be able to. Again, I'm making generalizations and I do have amazing friends back in Finland who have supported me through these tough times but since it is easier for American people in general to speak up, they will do just that and to the simple question of "How are you holding up?" you actually feel like you are allowed to reply with honesty. Even though DC is one of those cities on the east coast where peer pressure is stronger than anywhere else in the world and the need to succeed overcomes everything, my friends have supported my decision and have actually congratulated me for taking care of myself by leaving rather than by trying to stick it out when it was clearly not in my best interest. Funny how you can feel like such a loser one minute and like a winner the next - all you need is someone saying that they are still proud of you and that they admire you for your courage to stand up for yourself. So be brave, people!

I am going home in less than a week and my emotions are mixed, to say the least. I know I will miss this place more than I can even understand right now and I know that the significance of my time here will become clear only later. However, I do believe that things happen for a reason and if something, I can say with a clear conscience that I have no regrets. I wouldn't have changed a thing (ok, a couple of days I'd be more than happy to forget) and I feel like this experience has once again taught me, not only about myself but about people in general and also about what life in the States is like. Granted, I've only seen it from one point of view and believe me, this is one big and diverse country but I feel like I've been really blessed to have had this experience. Life is strange - when you least expect it, it'll throw something in your way that you never would have seen coming. If something, I've also learned that things tend to work out eventually, one way or the other and that is why I am not as intimidated by the great unknown that is my future as I could be, being in the situation that I now find myself in. Maybe you get used to insecurity with age or maybe tough times are there so that you can see that you can rise above and come out a winner.

To conclude, I have to thank all my dear friends both in Finland and in America for supporting me, for giving me the strength and courage to follow my dreams and for staying by my side when those dreams didn't turn out to be as wonderful and rosey as expected. I got a text message from a dear friend of mine last night and I really think he struck a chord with these words: It's better to regret something you did than something you didn't do. I have been living by those words and now I that I prepare myself for what seems to be an endless row of goodbyes and for letting go, I can hold my chin up and say that if anything, I will never regret my time here. I have laughed, I have cried and above all, I have lived.

lauantai 5. joulukuuta 2009

Walking in a Winter Wonderland

While I continue to write in English, today's topic is something that we Finns are a lot more familiar with than Americans in the DC area - that is snow. I have always loved December in Finland; its blue light around three o'clock in the afternoon, heaps of snow (remember that in the 90s when I was growing up there was always snow in December and no one mentioned the words global warming or climate change), the frosty air and the anticipation of the approaching holiday. Now that I don't get to experience that, snow has come to represent Finland aka home for me and that is why I never, NEVER thought I'd see snow in DC before going home for Christmas. Not until I saw the weather forecast on Thursday and realized that we could be getting some snow this weekend!

And for once the weather man was actually right, it's been snowing since morning (some people might call it sleet but it sticks to the ground so potayto potahto say I) and I couldn't be happier! Not only does it feel like home but it also feels like Christmas. I never thought I'd say this but I missed it all: the greyness that comes with it and makes you switch on the lights at 1pm, the streets covered in melting snow that will turn into puddles in no time and ruin your shoes and the no-good DC drivers who are bad even on a regular day and worse when it snows. I didn't have to wear my sunglasses today and I got to wear the thickest coat I have with me here and I was still freezing. Yes, it made me happy because it made me feel right at home and even though weather is the one thing I actually don't miss about Finland, I guess I didn't know that getting to experience that even for one day brought back a sense of belonging I didn't even know I was longing to have in the first place.

Still, I have to say that people in DC do not know how to handle snow. Even though it's been snowing all day, it's been mixed with water so it's not like we have several feet of snow on the ground (more like a couple of inches which will most likely disappear by morning) and even so, it seemed to take forever to drive up and down Wisconsin Avenue today (I guess people were terrified of driving in the snow even though there was no snow to drive in since it melted once it hit the streets). On top of that, I saw several ploughs - or what seemed to be more like a plough attached to the front-bumper of a pick-up - even though there was no snow to be ploughed! I understand heavy equipment when cars can't get around in the streets during blizzards but come on, we were talking about a couple of inches. I just love the "Snow emergency routes" -signs and can't wait to get a real blizzard in January and February and actually get snowed in. Because that is what happens here; if there is too much snow, schools will be closed that day (too bad it was Saturday today) and people might not go to work because it's just too difficult to move around. As I said, these people don't know how to handle snow and for someone coming from a country where there is snow on the ground for 6 months out of 12, it seems just plain silly. But look who's talking when summer and the infamous DC humidity kicks in...

I am hoping to get more snow as Christmas is drawing closer but odds are it will all be gone by tomorrow morning. Nevertheless, I was happy to get to experience even this one day of sleet, snow and general chaos in the DC streets because it reminded of home and of the fact that I do love winter. Don't get me wrong, I love that I can go out without a coat in November and that my feet are not soaking wet everytime I go out from October till December and then again from March till May but there's a reason why Bing Crosby sings about White Christmas. Thus, let it snow!

maanantai 30. marraskuuta 2009

Light up my life

To begin with, today's post will be entirely in English (like you haven't noticed that I've been writing Finglish all along...) and I'd really like to get some comments on whether people want me to continue to write in English or if this will be a once-in-a-year-thing. As a matter of fact, it would be interesting to know whether there is still someone out there reading my blog so please, do comment!

Thanksgiving most definitely marks the beginning of Christmas here and it seems like Black Friday dragged along a sleigh full of all things Christmassy - Christmas lights, carols, decorations and most of all, these weird red bows that taxis have attached to their front bumper! It's still really hard for me to wrap my head around December and around the fact that Christmas is only three weeks away, it's just way too sunny (although it's been raining all day), too bright, too autumn-like and too warm for it to be Christmas yet. Even though I'm going home to spend the Christmas with the nearest and dearest, I still feel like I'm spending my second Christmas here and everything is not as brand new as it was a year ago. However, I'm still amazed by the amount of glitter Americans seem to attach to Christmas from trees to Christmas lights. Everything is just a little bit more excessive, a little bit more sparkly - and also more tacky to tell you the truth but that is what makes American Christmas a concept in itself and I'm proud to say that I've fallen in love with the way-too-perfect-to-be-real Christmas trees that these people put up weeks in advance (and yes, these trees hold on to their pine needles for weeks in end and why wouldn't they when they obviously have not been dragged out of the nearest forest?)

One thing that we oh-so-clear-headed Finns in DC love to do is judge the Americans for their over-the-top Christmas lights and decorations. It is something we haven't experienced (even though it's definitely making its way to Finland!) and we just find it so American (American in this case meaning hillbilly and unsophisticated which is funny considering that I've met here some of the most sophisticated people in the world with something extra - the ability to be genuinely nice; yep, some stuck-up Europeans could definitely learn something from their distant cousins). Anyway, it seems that Americans love to compete in everything so why should wrapping your house in twinkly lights and adding flying reindeer, a Santa Claus figurine, a couple of snowmen and backing all this with a soundtrack that would make even the craziest Christmas-buff puke be any exception? Oh no, there is no reason and that is what makes it so much fun! We get to laugh at the people who have no taste whatsoever and who are not afraid to show it. We Finnish people are just way too concerned with what other people think.

People have taken Christmas decorating so far that there are actual websites which show the most awesome aka the most ridiculous homes. These websites usually include pictures of the house and also tell where and how to find this place so that people can take time from their busy lives to drive to a neighborhood where the phrase "keeping up with the Joneses" has been taken to an entirely new level. You then take plenty of photos to show to your relatives during the quiet days in between Christmas and New Year's and secretly wish that you had the guts to put up something equally obscene and FUN. Because when you think about it, what was it that you loved as a child? Was it the moderate and tasteful no-color lights that made no noises and/or twinkled? Or the lights that were the loudest, made up of all the colors of the rainbow and that your mom told you would never, I repeat, NEVER buy? I think people who are brave enough to turn their homes into public laughing stocks have not lost touch with their inner child but instead cherish the tackiness that lives inside everyone one of us (yes, also inside of you) and what would be a better season to show it than Christmas? Or I might be totally wrong with this one - it is also possible that these people are just nuts.

Be as it may, Christmas is a magical time of year, one that lights up our lives when the winter is darkest and brings hope and warmth into our lives. In a way, lights are not even needed when you feel the light of Christmas in your heart. So remember everybody, with all the craziness and hassle that comes with the holidays that this is the time to be merry and to tell the people around you that you love them. Try not to forget that.

perjantai 27. marraskuuta 2009

Happy Thanksgiving!

Piti sitten kuitenkin alkaa kirjoittaa Kiitospäivästä, kun se kerran on tässä maassa yksi vuoden suurimmista ja ehdottomasti tervehenkisimmistä juhlapyhistä (jos itsensä tajuttomuuden rajamaille syömistä voi kovin tervehenkiseksi kutsua...). Kiitospäivää vietetään joka marraskuun viimeinen torstai, joten päivämäärä vaihtelee. Fiksua siinä mielessä, että suurimmalla osalla on myös perjantai vapaata, joten pitkä viikonloppu on todella pitkä. Thanksgiving juontaa juurensa pioneeriajoille, jolloin pyhiinvaeltajat tulivat Euroopasta ja kohtasivat ensimmäiset alkuperäisasukkaat eli intiaanit. Ideana on kiittää siitä, mitä eurooppalaiset pioneerit saivat intiaaneilta ja mitä intiaanit puolestaan saivat heiltä ja syödä vuosisatojen aikana perinneruuaksi muodostunutta kalkkunaa. Kiva ajatus sinänsä, paitsi että todellisuudessa eurooppalaiset jyräsivät intiaanit alleen (joko tappoivat paljain käsin tai sitten tartuttivat intiaaneihin sairauksia, joihin heillä ei ollut vastustuskykyä) ja loppujen lopuksi koko manner länsimaalaistettiin ja lähes kaikki alkuperäisasukkaat ajettiin reservaatteihin ja heiltä evättiin oikeudet tasa-arvoiseen elämään. Mutta kaikki tämä on kai toisarvoista Kiitospäivän juhlinnassa: tärkeintä on viettää päivä perheen ympäröimänä, valmistaa kunnon kalkkunaillallinen ja vihdoin ruuan saapuessa pöytään kiittää kaikesta siitä, mikä elämässä on arvokasta. Sappy? Yes. Sweet? Hell yeah.

Täällä Thanksgivingiin liitetään kolme asiaa: matkustaminen ja järkyttävät ruuhkat, syöminen ja Kiitospäivää seuraava perjantai, joka kulkee nimellä Black Friday ja joka on jokaisen himoshoppaajan unelma (tai painajainen?). Ensinnäkin useimmat amerikkalaiset ovat valmiita käyttämään satoja dollareita siihen, että he pääsevät matkustamaan toiselle puolelle maata muutamaksi päiväksi vain todetakseen, että kyllä se äitin kalkkuna oli tänäkin vuonna kuivaa ja että ne serkut, joita näkee vain kerran vuodessa ovat edelleen yhtä ärsyttäviä. Kiitospäivä on samanlainen perhejuhla kuin joulu, joten tunteet kuumenevat, kun päivää on melkein pakko viettää sukulaisten parissa ja asiaa pahentaa se, että suurin osa haluaa järkätä miljoonan ruokalajin illallisen itse alusta asti (pelkästään kalkkuna vaatii paljon valmistelua). Toisaalta, Kiitospäivä tuo perheet yhteen edes yhtenä päivänä vuodessa ja ideanahan kiittäminen siitä, mikä elämässä on merkityksellistä, on todella kaunis. Toisten mielestä se on todella kornia, mutta kyllä minä ainakin koin tietynlaista yhteenkuuluvuutta eilen illalla ystävieni parissa, kun kerroimme jokainen, mistä olemme kiitollisia juuri tänä vuonna, tässä kuussa tai tänä kyseisenä päivänä.

Samaan tapaan kuin suomalaisille joulu on suurin mässäilyjuhla, Kiitospäivänä lähes kaikki amerikkalaiset syövät samoja ruokia. Kalkkunan lisäksi tähän kuuluu kalkkunan täyte (joka itse asiassa keitetään kalkkunan sisällä mutta nautitaan lisukkeena eli kaivetaan ulos kalkkunasta - who knew?? ai niin ja täytteeseen lisätään muhennettuna kalkkunan sisälmykset, nami... not), perunamuussi, bataattia jossain muodossa (yleensä niihin lisätään sokeria ja vaahtokarkkeja, NAM), jonkinlaista viherpapupataa (tai vastaavasti makaroonilaatikkoa), karpalokastiketta ja lisäksi kalkkunan rasvasta tehtyä kastiketta itse kalkkunalle. Jälkiruoaksi syödään yleensä piirakkaa, oli se sitten tehty kurpitsasta, bataateista tai pekaanipähkinöistä. Tällaisen ruokamäärän jälkeen ollaan totta kai ähkyssä, mutta se Thanksgivingin idea onkin! Ja pari päivää syödään tähteitä, jonka jälkeen ollaan iloisia siitä, että Kiitospäivä on vain kerran vuodessa. Eikö kuulostakin aivan suomalaiselta joululta? Paitsi että amerikkalaiset toistavat saman rituaalin kaksi kertaa vuodessa ja vielä aivan lähekkäin toisiaan - jouluhan on jo reilun kolmen viikon päästä! Mutta silti, on se syöminen vain niin mukavaa...

Kiitospäivän jälkeinen perjantai on nimetty Black Fridayksi ja se on vuoden kiihkein shoppailu- ja alennuspäivä. Yhden päivän ajan kaupat avaavat ovensa neljän aikaan aamuyöllä (osa pitää ovensa auki vuorokauden ympäri) ja päästävät ulkona jonottavat ihmiset etsimään kukin sen parhaan tarjouksessa olevan television, tietokoneen, kännykän yms yms. Kyllä, luit oikein. Uutisissa näytettiin eilen illalla, miten ihmiset jonottivat yhdentoista aikaan Kiitospäivän illalla vesisateessa kauppojen ulkopuolella vain saadakseen sen jättisuuren television, joka on huippualennuksessa yhden päivän. Amerikkalaiset ottavat shoppailun tosissaan ja koska tavaraa on vain rajoitettu määrä ja parhaat tarjoukset ovat aikaisin aamulla, fiksuimmat (vai hulluimmat?) ovat jonossa jo reilusti ennen kauppojen aukeamista. Valitettavasti tämä kansa on niin kiihkeää mitä shoppailuun tulee, että lähes joka vuosi joku tallautuu kuoliaaksi jossain päin tätä maata Black Fridayn hulinassa (I'm not kidding!) ja usein kauppoihin joudutaan kutsumaan poliisit, koska tappelevat miehet ja naiset käyvät nyrkkitappeluun viimeisen vaatekappalelelun takia. Enough said, tässä maassa ollaan melkoisia materialisteja...

Hassua tässä kaikessa on se, että siinä missä Kiitospäivän ideana on kiittää rakkaista ympärillä, terveydestä, työpaikasta ja rauhasta maan päällä, Black Friday saa tavaran perään olevat amerikkalaiset sekaisin ja kaikki, mistä edellisenä iltana puhutiin, talloutuu parhaiden tarjousten ja kulutusmanian jalkoihin. Silti, Kiitospäivä on niin periamerikkalainen juhla, että näin suomalaisen näkökulmasta se oli yksi tärkeimmistä koettavien asioiden listalla. Kalkkunasta televisiosta seurattuun New Yorkin Kiitospäiväparaatiin saakka se on ollut kaikkea sitä, mitä odotinkin sen olevan ja paljon muuta. Ja muistakaa tekin siellä Suomessa kiittää näin joulun lähestyessä kaikesta siitä, mikä teidän elämässä on kiitoksen arvoista. Ehkä suomalaisillakin olisi jotain opittavaa amerikkalaisista.

By the way, koska olen saanut jonkun verran palautetta amerikkalaisilta kavereiltani siitä, että he haluaisivat myös lukea blogiani, tämä maailmanmatkaaja saattaa vaihtaa kielen englanniksi ensi postauksesta lähtien. Stay tuned, katsotaan, miten käy.

lauantai 21. marraskuuta 2009

Friends, fuckbuddies, dating or in a relationship?

Voi kuulkaas, lähestyvästä Thanksgivingistä huolimatta tämä tyttö päätti koskea tänään aiheeseen, joka kiinnostaa varmasti ainakin kaikkia naispuolisia lukijoitani (pyydän jo nyt anteeksi kaikilta miehiltä, mutta toisaalta, miespuolinen näkökulma on enemmän kuin tervetullutta, joten jättäkää ihmeessä kommentteja!). Deittailuhan on ennen kaikkea amerikkalainen keksintö ja deittailu DC:ssä on kuulemma aivan oma taitolajinsa, koska no, paikallisista sinkkumiehistä 80% on joko poliitikkoja tai lakimiehiä eli valehtelevat työkseen (don't shoot the messenger, toistan tässä vain yhden diisiläisiin miehiin kyllästyneen amerikkalaiskaverini sanoja) ja jos mies valehtelee työkseen, hän valehtelee totta kai myös yksityiselämässä. Fiksu washingtonilaistyttö osaa siis jo varoa ja lipeviä pukumiehiä. Amerikkalaiset miehet ovat kyllä hyvin erilaisia suomalaisiin verrattuna - täällä puhelinnumeroa kysytään suoraan noin 5 minuutin juttelun jälkeen (heti are you single -kysymyksen jälkeen) ja yritettiinpä minua iskeä metrossa kahden metropysäkin välissä kuluneella viikolla. Ei näitä siis voi yrityksen puutteesta syyttää!

Tässä maassa ihmisten väliset suhteet määritellään hyvin mielenkiintoisesti. Ensin ollaan ehkä (huom, EHKÄ) kavereita ja siitä suhde voi lähteä kehittymään moneen suuntaan - ottaen huomioon siis, että mielenkiinto on molemminpuolista. Vaihtoehdot ovat seuraavat: a) Poika tykkää tytöstä ja tyttö pojasta ja pian jompikumpi pyytää toista treffeille. Ensimmäiset treffit menevät hyvin, jompikumpi soittaa (yleensä mies ja typerät 3 päivän säännöt pitävät kyllä paikkansa - ei saa koskaan vaikuttaa liian innokkaalta!) ja sovitaan toiset treffit. Viimeistään kolmansilla pitää tapahtua jotain (tai muuten mies on homo, of course) ja sitten soitetaan kaverille, että I hooked up with him last night ja siitä alkaa casual dating. Tässä maassa kunnon seurustelusuhde alkaa vasta siinä vaiheessa, kun sovitaan, että nyt ollaan exclusive eli muihin päin ei vilkuilla ja silloin voi alkaa kutsumaan toista tyttö-/poikaystäväksi. No, tämä on scenario a ja oikein mukava sellainen, joka toivottavasti päättyy papin aameneen ja mukavaan taloon suburbsissa, pariin mukulaan, minivaniin ja kultaiseen noutajaan.

Loput senaariot ovatkin sitten hieman monimutkaisempia. Vaihtoehto b) poika tykkää tytöstä ja tyttö pojasta, mutta koska molemmat ovat liian nössöjä sanomaan mitään (kyllä, myös sitä tapahtuu), itse aihetta kierretään kuin kissa kuumaa puuroa ja jossain vaiheessa molemmat löytävät toisensa samoista bileistä, kännissä kuin käet ja sitten one thing leads to another... Sitten soitetaan seuraavana aamuna kaverille, että I hooked up with him/her WHILE drunk ja siitähän asiat monimutkaistuvat (tai sitten eivät). Tässä on monta vaihtoehtoa: 1) molemmat tajuavat tehneensä virheen ja ystävyys on pilalla, mutta hey, at least the sex was good 2) pariskunta alkaa oikeasti deittailemaan ja siitä joko tulee jotain tai sitten ei tai 3) poika (niin, yleensähän se on poika) tajuaa, että ei haluakaan muuta kuin sitä yhtä ja tyttö epätoivoissaan suostuu fuckbuddyksi (tätä tapahtuu näinä päivinä myös toisin päin) ja pian ollaan tilanteessa, jossa ei oikeasti seurustella, toista ei oteta huomioon pitkän tähtäimen suunnitelmissa, mutta hauskaa kyllä pidetään. Mikäpäs siinä, jos molemmat osapuolet ovat tietoisia siitä, missä mennään.

Suurin ero amerikkalaisten ja suomalaisten treffailutavoissa on siinä, että suomalaiset ovat melkoisen joko-tai ihmisiä eli joko sitä seurustellaan tai sitten ei. Täällä useiden ihmisten yhtäaikainen deittailu on huomattavasti yleisempää ja ainakin tuntemani naispuoliset sinkkukaverit eivät ole valmiita tyytymään ensimmäiseen vastaantulevaan ihmiseen vaan vaihtoehdot halutaan pitää avoinna (niin julmalta kuin se kuulostaakin!). Kyllä amerikkalaisetkin haluavat naimisiin, haluavat lapsia (paitsi tässä kaupungissa monille ura on todella tärkeä ja äitiys valitettavan usein tarkoittaa edelleen urasta luopumista) ja ovat valmiita sitoutumaan, mutta siinä missä kahtakymmentä viittä ikävuotta lähentelevä nuori aikuinen saa täällä pitää hauskaa vielä vähintään viisi jos ei jopa kymmenen vuotta, Suomessa paineet pariutumiseen ovat selvästi suuremmat.

Olipa suhdetilanne mikä tahansa, yksi asia on varma. Jokainen etsii jotakin: rakkautta, läheisyyttä, seksiä (mielellään varmaan kaikkia noita kolmea!) ja kukaan ei ole koskaan tilanteeseensa täysin tyytyväinen. DC ei ehkä ole maailman romanttisin kaupunki, mutta kyllä viileinkin poliitikko tai liikemies nukahtaa mieluummin toisen ihmisen kuin raporttipinon viereen. Tärkeämpi kysymys ehkä onkin, can you both have the cake and eat it? Mistä pitää loppujen lopuksi luopua siinä vaiheessa, kun löytää itsensä oikeasti tilanteesta, jossa elämä ei enää pyörikään täysin oman navan ympärillä? Ja mitä saa tilalle? Miettikääpäs sitä, kun joulu lähestyy ja on taas aika viettää pyhiä with the nearest and dearest.

sunnuntai 15. marraskuuta 2009

Little addictions

On se vaan jännää, miten lyhyessäkin ajassa ihminen tottuu pieniin arkipäiväisiin asioihin eikä välttämättä edes ajattele tarvitsevansa niitä, kunnes ne viedään pois. Minulle tällaisia on muun muassa kahvi (onneksi amerikkalaisetkin juovat kahvia ja Starbucksin valikoima on päätähuimaava), purukumi (uskokaa pois, Jenkkiä on kannettu minulle selkä vääränä Suomesta, kiitos vaan kaikille apureille) ja kurkkupastillit, varsinkin nyt, kun tunnun olevan kestoflunssassa, joka alkoi joskus lokakuun puolella... Mynthoneita täältä on turha etsiä, mutta jonkinlaisia cough dropseja täältä kyllä löytyy, ytyä saisi olla vaan enemmän. Suomalaisten addiktioiden lisäksi olen kehittänyt täällä ison kasan uusia ja mietin jo nyt, miten paljon tulenkaan kaipaamaan tiettyjä asioita täältä siinä vaiheessa, kun palaan Suomeen (onneksi lähtö ei ole vielä missään nimessä lähellä). Tiedän kuitenkin jo edellisten vaihtokokemusten perusteella, että ihminen tottuu kaikkeen ja loppujen lopuksi ulkomailla opitut enemmän tai vähemmän turhat tavat unohtuvat melko nopeasti Suomen maankamaralle laskeuduttaessa. Silti, amerikkalaiset ovat tottuneet siihen, että elämän pitää olla mukavaa ja helppoa ja minusta on hyvää vauhtia tulossa tämän filosofian vannoutunut kannattaja.

Ensinnäkin, täällä käsidesipulloja (tai hand sanitizer -pulloja niinkuin niitä täällä kutsutaan) löytyy JOKA paikasta. Tiedän, että tämä tapa on yleistynyt myös Suomessa näinä sikainfluenssa-aikoina, mutta amerikkalaiset ovat olleet vannoutuneita käsidesin käyttäjiä jo pitkään. Mikään ei ole niin tärkeää kuin puhtaat kädet ja koska hand sanitizerin käyttäminen on niin paljon helpompaa kuin vedellä ja saippualla läträäminen, joka kodista (ja yleensä joka huoneesta) löytyy yksi strelisoija. Mikäs siinä, ostin itsekin eilen ensimmäisen CVS:n aloe veraa sisältävän hand sanitizerin, joka lupaa tappaa 99.99% pöpöistä (jos se lupaisi tappaa 100% pöpöistä ja joku sattuisi sairastumaan kaikesta huolimatta, käsidesin valmistajaa odottaisi lakijuttu, jossa sairastunut vaatisi jättikorvauksia - voi kyllä, tämä on lakimiesten luvattu maa).

CVS:n pullo nököttää pöydälläni toisen turhakkeen (tästä ollaan montaa mieltä) eli nenäliinapaketin vieressä. Amerikkalaiset eivät tunne samanlaisia Serla- ja Lambi-nenäliinoja kuin suomalaiset, vaan kaikkialla on tissue boxeja, joista nenäliinan tapaisia ohuita ja pehmeitä papereita vedetään kasakaupalla. Typerää tässä on se, että ensinnäkin tällainen boksi vie tuhottoman paljon tilaa, sitä ei voi ottaa mukaan (totta kai on olemassa myös mukaanotettavia nenäliinapakkauksia) ja liinoja tarvitsee yleensä useamman, joten loppujen lopuksi tulee vaan tuhlattua paljon paperia. Toisaalta tissue boxit ovat nättejä, niitä on aina käden ulottuvilla (eli jokaisessa huoneessa on vähintään yksi sellainen) ja ne muistuttavat minua kaikista niistä lukemattomista elokuvista, joissa joku itkee ja toinen tarjoaa itkevälle tissue-pakettia. Voi mistä me suomalaiset muoviin pakattuine nenäliinoinemme jäämmekään paitsi!

Käsidesi ja aina käden ulottuvilla olevat nenäliinarasiat helpottavat elämää, mutta täällä voi jäädä niin helposti koukkuun myös mitä erilaisimpiin ruokiin (yleensä niihin, jotka eivät ole hyväksi vyötärönseudulle...). Itse jäin koukkuun jo ensimmäisellä Amerikan-matkallani bageleihin. Nykyään Suomestakin saa jo bageleita esim. Arnoldsista, mutta heidän savulohibagelia maistaneena voin sanoa, että se ei vedä vertoja paikallisille toasted whole wheat bageleille, joihin tulee savulohen lisäksi järkyttävän paksu kerros kermaista tuorejuustoa. NAM! Bagelit ovat itärannikon ja etenkin New Yorkin ja DC:n kaltaisten isompien kaupunkien juttu ja täältä niistä saa vaikka minkälaisia variaatioita (mustikkabageleista seesaminsiemenillä päällystettyihin ja kaneli-rusina bageleihin, jotka maistuvat kyllä ihan pullalle...). Väliin laitetaan yleensä tuorejuustoa ja jo pelkästään se riittää. Bagelit ovat siitä hyviä, että niitä voi syödä aamupalaksi, lounaaksi, välipalaksi, iltapalaksi... käytännössä siis mihin vuorokauden aikaan tahansa. Ja ne maistuvat aina yhtä hyvälle!

Tämän mainososuuden jälkeen voisinkin todeta, että muistakaahan siellä syksyisen (talvisen?) harmaassa Suomessa nauttia elämän pienistä iloista ja varautukaa siihen, että jos joskus lähdette ulkomaille, sieltä ei välttämättä löydy kaikkea sitä, mitä kotoa, mutta toisaalta tilalle tulee aina paljon muuta hyvää. Se näissä kulttuurieroissa onkin kiehtovinta! It's safe to say, että minä olen jäänyt ehdottomasti koukkuun vieraisiin kulttuureihin, matkusteluun ja eri kulttuureista tulevien ihmisten tapaamiseen. Voi kun kulttuurierojen tarkastelusta voisikin tehdä päivätyön... A girl can always dream.

Siihen asti, muistakaa pestä kädet, että oink oink -tauti ei tartu!

perjantai 6. marraskuuta 2009

Holiday Season

Tämä bloggaaja on viettänyt kiireisiä päiviä sekä töissä että avaten alkavaa juhlakautta (joka jatkuu aina tammikuulle), joten pyydän heti näin alkuun anteeksi radiohiljaisuutta. Elämä muuttuu kovin hektiseksi siinä vaiheessa, kun juhlittavaa on joka kuussa ja siksi ajattelinkin kertoa tänään hieman Halloweenista alkaneesta juhlakaudesta. Amerikkalaiset rakastavat juhlimista perheen kesken ja täällä valtakunnallisia juhlapäiviä riittää jokaiselle kuukaudelle. Syyskuussa oli Labor Day, lokakuussa Columbus Day ja Halloween, ensi viikolla Veteran's Day, marraskuun lopussa Thanksgiving (eli Kiitospäivä) ja joulukuussa tietysti joulu ja uusi vuosi. Joulukoristeet ilmestyivät kauppoihin VÄLITTÖMÄSTI Halloweenin jälkeen ja nyt odotellaan vain jingle bellsien raikumista kauppakeskuksissa... Enpä usko, että odotus tulee olemaan kovinkaan pitkä.

Olin valmistautunut Halloweeniin hyvin ja hyvissä ajoin: ostin intiaanimekon jo syyskuun puolella (enkä varmasti ollut ainoa!) ja tein muutenkin kaiken pitkän kaavan mukaan. Kaiversin elämäni ensimmäisen kurpitsan (niitä pelottavan näköisiä kutsutaan muuten jackolanterneiksi, ihan tiedoksi kaikille), koristelin Halloween-keksejä ja vierailinpa jopa Pumpkin Patchillä, joka on siis kurpitsatila, josta saa ostaa kurpitsoja tai jopa käydä poimimassa niitä itse pelloilta. En myöskään missannut loppuhuipennusta eli karkkikeppostelua (trick or treating) - ei, en mennyt itse kerjäämään hieman liian lyhyessä mekossani DC:n kaduille karkkia - vaan pääsin jakamaan karkkeja noidiksi, harry pottereiksi, keijuiksi ja hirviöiksi pukeutuneille diisiläislapsille. Uskomatonta, miten tällainen twentysomething suomalaistyttö voikin innostua karkkien jakamisesta, vaikka vettä tulikin taivaan täydeltä. Se oli varmasti yksi niistä kokemuksista, joita en tule unohtamaan koskaan, en ole koskaan tuntenut itseäni yhtä amerikkalaiseksi!

Halloween-pöly on tuskin ehtinyt laskeutua, kun joka paikassa hössötetään jo lähestyvästä Kiitospäivästä ja joulusta. Kiitospäivä on Halloweenin lisäksi yksi amerikkalaisimmista juhlista - vietetäänhän sitä pyhiinvaeltajien (pilgrims) ja Amerikkojen alkuasukkaiden eli intiaanien kunniaksi. Joka perheessä syödään samoja ruokia: kalkkunaa, bataattipiirasta, karpalokastiketta ja jälkiruuaksi kurpitsapiirakkaa kermavaahdolla. Thanksgiving tuo perheet yhteen marraskuun viimeisenä torstaina, joka tänä vuonna sattuu 26. päivälle kuluvaa kuuta. Minulle on sanottu, että Kiitospäivän aikaan lentokentät, rautatieasemat ja bussiterminaalit täyttyvät kotiin matkaavista amerikkalaisista ja tärkeintä onkin kokoontua perheen kanssa yhteen kiittämään siitä, mikä tässä elämässä on hyvää (ihana ajatus oikeastaan). Kiitospäivä ei ole myöskään läheskään yhtä kaupallistunut kuin Halloween ja joulu, joten ymmärrän kyllä, miksi se on monen amerikkalaisen lempipyhä.

Siinä missä Thanksgiving ei ole niin kaupallinen, joulu taas ei tunnu täällä mitään muuta olevankaan. Tällä hetkellä kaupat pursuilevat jo joulutavaroita (ihan oikeasti, miettiikö joku jo, että millaisen stockingin ostaisi takanreunalle??) ja hetkenä minä hyvänsä luulisin, että joululaulut alkavat raikaa kaupoissa. Starbucksin tarjontaan ilmestyivät tämän viikon alussa Holiday Specialit eli munatoti- pipari- ja peppermintkahvit, joten minulla on hyvää aikaa testata ne kaikki. Ei siinä mitään, onhan joulu jo ensi kuussa, mutta samalla kun aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja lämpötila kohoaa päivällä kevyesti kymmenen asteen yläpuolelle, joulu tuntuu olevan miljoonien valovuosien päässä... En usko, että joulun tuntua kukaan Suomessa syntynyt onnistuu saamaankaan (ei ainakaan samalla tavalla) tässä kaupungissa, joten siinä mielessä on loppujen lopuksi ihan sama, ovatko kaupat täynnä joulukoristeita vaiko eivät. Rakastan auringonpaistetta ja kirpeitä syysaamuja, mutta joulun vähitellen lähestyessä kaipaan kyllä Suomen pimeyttä, lunta, kynttilöitä ja kuumaa glögilasia. Minulle joulu on niin paljon muuta kuin laulavia joulupukkeja takanreunuksella, iloisesti raikuvia joulurallatuksia valkoisesta joulusta (vaikka sitä lunta ei koskaan näykään...) tai toinen toistaan kimaltavampia joulukuusia, sitten kun siihen vaiheeseen päästään. Rauha maassa ja ihmisten kesken puuttuu amerikkalaisesta joulusta (se löytyy ehkä sitten kiitospäivästä), joten innolla palaan hetkeksi koti-Suomeen viettämään suomalaisittain harrasta joulua ennen kuin palaan toivottamaan uuden vuosikymmenen tervetulleeksi amerikkalaisittain ankarasti juhlien.

Until then, happy holidays everybody!