Supersizing it

Tänään puhutaan jostain niinkin mitättömästä kuin pakkauksista. Tai siis kun Amerikassa ollaan, sanat mitätön ja pakkaukoko eivät yksinkertaisesti sovi samaan lauseeseen. Yksi stereotypia lähes kuukauden kestäneellä tutkimusmatkallani on vahvistunut ja se on se, että tässä maassa mitään ei saa pienessä koossa, ei mitään. Jos puhutaan pelkästään annoskoosta, täytyy mennä todella, todella hinnakkaaseen gourmet-ravintolaan, jotta ruoka-annokset ovat inhimillisen kokoisia (ja silloinkin vaativat kunnon nälän), kun taas normaaleista amerikkalaisista ravintoloista suurin osa asiakkaista pyytää mukaansa doggie bagin. Myönnettäköön, että paheksuin ennen ihmisiä, jotka ottivat osan annoksestaan mukaan kotiin - hienostelijoita tai en-minä-laihduta-väitän-vaikka-oikeasti-lasken-kaloreita-24/7-tyyppisiä ihmisiä sanoin minä - mutta täällä koko idea siitä, että ruokaa otetaan kotiin mukaan on muuttunut. Täällä sinulla on kaksi vaihtoehtoa: a) jätät ruoan lautaselle sen jälkeen, kun olet ahtanut itseesi uskomattoman määrän ruokaa, mutta annos ei pienene ja alat vähitellen epäillä, että pöydässä on reikä ja pöydän alla on pieni haltija, joka koko ajan ahtaa lautasellesi lisää ruokaa (ja ei, minä en usko haltijoihin) tai b) nöyrryt ja pyydät tarjoilijalta vaahtomuovisen laatikon, johon siirrät 2/3 osaa annoksestasi ja kannat laatikon muovipussissa nöyrästi takaisin autoon, tunget sen kotona jääkaapin perukoille ja joko syöt sen seuraavana päivänä tai todennäköisemmin nakkaat sen roskiin huomatessassi, että se, mikä edellisenä päivänä oli mitä herkullisin pad thai -annos näyttää tänään enemmän joltakin, mikä olisi voinut tulla ulos koirastasi. Niin, Amerikassa ruokaa saa kyllä koko rahan edestä ja sitten mietitään, että mikähän siinä on, kun ihmiset lihovat räjähdysmäistä vauhtia...

Annoskokojen lisäksi huomattavasti huvittavampia ovat pakkauskoot. Pelkästään reissu ruokakauppaan on suomalaiselle pieni tutkimusmatka. Toisena päivänäni täällä lähdin ostamaan suihkusaippuaa, tiedättehän sellaista Doven ihanan kirsikantuoksuista kermamaista geeliä, joka tekee ihosta silkinpehmeän ja jumalaisen tuoksuisen? Niin, no minä kävelin suoraan kauneusosastolle ja järkytyin huomatessani, että etsimistäni noin puolen litran pulloista ei ollut jälkeäkään vaan tilalla oli jotakin, mikä näytti suomalaisten Dove-pakkausten isältä ja äidiltä yhdistettynä. Tämä jättikokoinen puteli oli nielaissut vähintään kolme suomalaista Dove-pakkausta ja nökötti siinä hyllyllä odottamassa minua, ikään kuin sanoen: "osta minut ja käytä minua koko seuraavan vuoden ja siitäkin huolimatta joudut heittämään osan minusta pois ja jos joskus haluaisitkin tuoksua jollekin muulle kuin kirsikalle, ei se ole mahdollista, koska minä tulen asumaan kylpyhuoneessasi ikuisuuden, katsos minä olen riittoisa". Kyllä, amerikkalaisten mielestä on sekä kätevää että säästäväistä valmistaa jättipakkauksia ja tätä periaatetta sovelletaan kaikkeen.

Minä pääsen vielä yli jättimäisistä shampoo- ja suihkugeelipakkauksista (vaikka varmaan kilon painoinen Pantene Pro-v hirvitys aiheutti kyllä naurukohtauksen eräänä päivänä Safewayssä vierailleissani), mutta suklaapatukoiden pakkaamista 25-packeihin en enää ymmärrä. Mistään ei saa pelkästään yhtä patukkaa vaan jokainen ostaa tietysti 25, koska God forbid, sehän olisi ihan kamalaa, jos Snickersit pääsisivät yhtäkkiä loppumaan. Sinkun elämä tässä maassa on yhtä h****ttiä (anteeksi ruma kielenkäyttö), koska ruokakaupoista kaikkea saa ainoastaan isoissa säästöpakkauksissa. Tämän maan kaupat on suunniteltu perheenäideille, joilla on viisi suuta ruokittavana ja aikaa käydä vain kerran viikossa kaupassa. Tuolloin tavaraa ostetaan kärrykaupalla ja onhan se kätevää lastata kärryyn kuudenkymmenen kappaleen säästöpakkauksia sen sijaan, että poimisi jokaisen tuotteen yksitellen hyllyistä. Itse mietin vain, että mitä teen niillä neljällätoista jugurtilla, kun oikeasti halusin vain yhden ja päiväyskin menee umpeen parin päivän päästä... "Kyllä kaikelle sille ylimääräiselle on aina käyttöä" voisi olla amerikkalaisten motto mitä kaupassakäyntiin tulee. Tämä on kulutusyhteiskunta, siitä ei ole epäilystäkään.

Olen alkanut tottua siihen, että täällä kaikki on superkokoista, kaikki on miljoonaan kertaan pakattu (ympäristöystävällistä? i don't think so) ja olen lakannut etsimästä yksittäisiä suklaapatukoita. Voihan se olla, että kun palaan Suomeen, ihmettelen sitä, miten pieneltä kaikki näyttää, miten karkkipusseistakin saa nykyään minipusseja ja miten shampoopullon nostaminen unenpöpperössä suihkussa ei ole samalla päivän ensimmäinen hauistreeni. Siihen asti nautin oikeastaan siitä, että minun ei tarvitse ravata kaupassa päivittäin ostamassa uusia kauneustuotteita - yksi kunnon reissu kauppaan ja kosmetiikkavarastot on turvattu jouluun asti. Ja mitä annoskokoihin tulee, minä en edelleenkään usko doggie bageihin vaan jätän suomalaisten perheenäitien kultaisen neuvon käyttämättä ja jätän osan ruoastani lautaselle, senkin uhalla että olen maksanut siitä. Rajansa kaikella sanon minä.