False promises

Kahden kuukauden jälkeen en missään nimessä kuvailisi amerikkalaisia sanalla luotettava. Siinä missä he ovat ystävällisiä, suomalaisesta superrehellisestä yhteiskunnasta tuleva oppii yllättävän pian sen, mitä turhat lupaukset täällä tarkoittavat. Uusia ihmisiä tavatessa on tarkoitus olla ylenpalttisen ystävällinen ja osana tätä ystävällisyyttä on se, että kylään kutsutaan viiden minuutin juttelun jälkeen (tyyliin "If you ever get to Boston, just give me a call, you can totally stay at our place", mutta puhelinnumeroita ei kyllä vaihdeta... hm, mitenkähän nämä ihmiset suhtautuisivat siihen, jos etsisin puhelinnumeron käsiini numerotiedustelusta ja oikeasti soittaisin ja ilmoittaisin, että täällä sitä ollaan Bostonin suburbeissa, can I crash at your place??). Lisäksi ihmiset haluavat päättää keskustelun aina jollakin follow-upilla eli sovitaan, että mennään kahville (we just have to get together sometimes!) tai dinnerille tai jotakin, mutta jos tarkkaa aikaa ei sovita, 99 prosentin todennäköisyydellä keskustelun osapuolet eivät koskaan näe toisiaan - kunnes tulee seuraavat juhlat, joissa taas pahoitellaan sitä, että aikaa on kulunut niin paljon, on ollut niin kiirettä ja sama ruljanssi alkaa alusta. Ihania nämä amerikkalaiset, eikö?

Lupausten pettäminen ei koske pelkästään olemattomien tapaamisten sopimista vaan amerikkalaiset eivät myöskään jaksa vaivautua ilmoittamaan aina, jos heille ei sovikaan joku tietty, ehkä jo ennalta sovittu tapaaminen/kahvittelu/dinner/party. Tänä kännykkäaikana kuvittelisi, että ihmisillä olisi se pari minuuttia aikaa näpytellä tekstiviesti, jossa sanotaan, että valitettavasti en pääsekään tänään tulemaan, mutta jos on kyse vähänkään isommasta kuin kahden ihmisen tapaamisesta, amerikkalaiset kai kuvittelevat, että kyllä he pärjäävät ilman minua, ihan turha ilmoittaa mitään (they won't even notice I'm not there - miten niin ei huomattaisi?? ei kukaan ole näkymätön!). Joka tapauksessa täällä ei podeta huonoa omatuntoa silloin, kun kavereille ei ole ilmoitettu muuttuneista suunnitelmista, kaiken voi pahimmassa tapauksessa kuitata sanalla sorry ja kaikki on hyvin. Niin, tämä kulttuuri on siitä erilainen, että ihmiset eivät myöskään ota nokkiinsa siitä, jos joku ei jaksa/halua/ehdi ilmestyä paikalle - kaikkihan sitä tekee!

Myöhästyminen on myös aihe, josta voisi kirjoittaa helposti parisataisen romaanin. En usko, että amerikkalaiset ovat läheskään niin pahoja myöhästelijöitä kuin esimerkiksi eteläeurooppalaiset tai eteläamerikkalaiset (mikä kaikkia etelässä asuvia vaivaa??), mutta kyllä täälläkin osataan olla myöhässä ja odotuttaa toisia. Myöhästymisen suhteen amerikkalaiset ovat kyllä yleensä niin fiksuja, että ilmoittavat tekstiviestillä, että Sorry, I'm running late, mutta myöhästymisen kesto voi olla mitä tahansa viidestä minuutista tuntiin... Olen tavannut koko maassa ainoastaan yhden amerikkalaisen (ja olen tavannut täällä monta amerikkalaista, uskokaa pois), jota jatkuva myöhästely ja turhien lupausten antaminen ärsytti, muut tuntuvat suhtautuvan siihen neutraalin välinpitämättömästi (ja eihän tuo ihme ole, kun miettii, että he ovat kasvaneet tässä kulttuurissa). Minua ärsyttää myöhästelyä ja turhien lupausten antamista enemmän se tapa, jolla ihmiset suhtautuvat tähän kaikkeen. Toisten ihmisten odotuttaminen ei tunnu olevan täällä kovinkaan big deal - jos jotakin, se osoittaa, että kyseinen ihminen on todella kiireinen (aka tärkeä ihminen) ja siksi odottajien tulisi olla onnellisia, että myöhästelijällä on edes tämän verran aikaa uhrata heille. Okei, ehkä liioittelen hieman, mutta tämä on yleinen ilmapiiri. God I hate people sometimes.

Siitä huolimatta, silloin kun amerikkalaiset ilmestyvät paikalle joko sovittuun aikaan tai hieman myöhässä, heille ei voi olla vihainen kovin pitkään. He ovat niin valloittavia, niin kiinnostuneita, niin karismaattisia kaikin tavoin, että hiljainen ja vähän puheliaampikin suomalainen on hetkessä valmis antamaan kaiken anteeksi. Ja ehkä minäkin yritän päästä suomalaisesta yltiörehellisestä mentaliteetista hetkeksi täällä (ja yritän tulla paikalle sovittuun aikaan, en puolta tuntia aikaisemmin) ja palaan takaisin normaaliin sitten, kun palaan Suomeen. Siihen asti, we should totally get together sometimes tulee jo minunkin suusta tuosta vaan, vaikka tiedän, että en kyseistä henkilöä välttämättä enää koskaan näekään. Life is funny, isn't it?