Amerikkalaisille syöminen on ennen kaikkea sosiaalinen tapahtuma. Paikallisten ateriatottumuksissa on jotain turvallisen fiksautunutta ja ne eroavat suomalaisista todella paljon (toisaalta olen huomannnut, että missään päin maailmaa ei syödä suomalaisten aikoihin, I wonder why that is..) ja aterioiden englanninkieliset nimet eivät mielestäni taivu kunnolla suomeksi vaan olen alkanut puhua täällä lunchista ja dinneristä, kuten kaikki kunnon amerikansuomalaiset (sitten kun palaan Suomeen, minua saa muistuttaa siitä, miten uskomattoman ärsyttävää se on, kun joka toinen sana on englantia, mutta for now, yrittäkää kestää). Uskaltaisin väittää, että Suomessa suurin osa ihmisistä syö päivässä yhden lämpimän aterian, jota tuttavallisesti päiväruuaksi kutsutaan, kun taas täällä päivän tärkein ateria syödään illalla ja sana päivällinen vain ei kuvaa sitä, mitä dinner parhaimmillaan on. Ennen kuin päästään dinneriin, käydään kuitenkin tuikitärkeät kaksi muuta ateriaa läpi. Niinpä, amerikkalaiset syövät periaatteessa kolme ateriaa päivässä (kuka jaksaa odottaa useita tunteja seuraavaa ateriaa kysyn minä??), mutta toisaalta välipaloja popsitaan joka välissä ja kädessä on jatkuvasti joko Starbucksin termosmuki tai vähintään litran kokoinen Big Gulp. Onkohan kukaan koskaan kuullut viidestä pienemmästä ateriasta? Epäilen, että ei.
Aamiainen on amerikkalaisille periaatteessa tärkeä ja perinteinen tapa aloittaa päivä, mutta useissa perheissä hotkaistaan kiireessä muroja tai paahtoleipää (jotkut jaksavat kai vääntää päivittäin pannukakkuja, mutta se, että ketä nämä ihmiset ovat, on jäänyt minulle hyvin epäselväksi, itse kun en ole sellaisia tavannut) ja kahvi juodaan autossa matkalla töihin. Täällä on muodikasta olla kiireinen, joten kukaan tärkeä ihminen ei ehdi koskaan lukea päivän sanomalehteä rauhassa, saati sitten nauttia kahvi- tai teekupillista ruokapöydässä. Keittiöissä on omat pienet pöydät aamiaista varten, kun taas useimmilla on ruokasali, jossa tärkeämmät ateriat syödään.
Lounas syödään puolenpäivän aikoihin ja täällä lounas voi tarkoittaa mitä vain voileivistä lämpimään ruokaan. Koululaiset syövät pakatun lounaan (miten muuten sanan packed lunch voi kääntää??) ja riippuen perheen ruokailutottumuksista se voi pitää sisällään mitä tahansa tuoreista hedelmistä ja täysjyväleivästä suklaapatukoihin ja pieniin sipsipusseihin. Kyllä, jotkut syövät pelkkää roskaruokaa päivästä toiseen ja useimmissa kouluissa tarjotaan ainakin kerran viikossa sekä pizzaa että hampurilaisia, tämän maan kansallisruokaa. Lounas on joka tapauksessa päivällistä pienempi ateria ja monet amerikkalaiset käyvät ulkona syömässä vähintään kerran päivässä, joko lounaalla tai dinnerilla (kieltäydyn edelleen kutsumasta sitä päivälliseksi, se vain kuulostaa liian hienolta!). Lounas voi olla myös edellisen päivän tähteitä - leftovereita otetaan töihin mukaan tupperware-rasiassa ja syödään ruokailuhuoneessa. Täällä puistoon tai mihin tahansa ulkoilmaan meneminen lounastunnilla ei ole läheskään niin yleistä kuin esim. Ranskassa, mutta kuitenkin huomattavasti yleisempää kuin Suomessa. Niinpä, kuka nyt Suomessa menisi ulos syömään, kun pakkasta on kaksikymmentä astetta ja aurinkoa ei ole näkynyt pariin kuukauteen? Taas yksi syy lisää rakastaa Suomen ilmastoa.
Sitten päästään vihdoin ja viimein siihen dinneriin. Päivällisaika vaihtelee kuuden ja kahdeksan välillä, mutta suurin osa syö ison lämpimän aterian seitsemän aikaan. Ja kun alussa mainitsin siitä, että amerikkalaisille syöminen on sosiaalinen tapahtuma, dinner on juuri sitä. Perheet kokoontuvat yhteen, ystäviä kutsutaan kylään tai sitten lähdetään ravintolaan koko porukalla. Ideana on se, että ruoan äärellä keskustellaan siitä, miten itse kunkin päivä meni ja automaattisesti se, joka kutsui päivälliselle, maksaa myös loppulaskun (jos siis ollaan ravintolassa). Koska amerikkalaiset rakastavat ruokaa, mutta ovat kuitenkin kiireisiä ja suhteellisen laiskoja kokkaamaan, take-out ja ravintolassa syöminen on yleistä eikä läheskään samalla tavalla luksusta kuin Suomessa. Täällä ulkona syöminen on myöskin huomattavasti halvempaa, mikä tekee siitä mukavan tavan tuoda arkeen hieman juhlaa ja päättää päivä iloisesti ystävien ja perheen parissa.
Needless to say, minä olen rakastunut amerikkalaiseen dinneriin, vaikkakin elimistöni on tottunut paremmin siihen, että päivän raskain ateria syödään lähempänä kahtatoista päivällä kuin kahtatoista yöllä. En ehkä niinkään itse ateriaan vaan ennemmin sen sosiaaliseen luonteeseen - siihen, miten se tuo ihmiset yhteen ja miten se on tapa päättää päivä rakkaiden parissa. Dinner on ehkä lähinnä sitä, miten kuvailisin amerikkalaista luonteenlaatua: se on sosiaalinen tapahtuma, joka on avoin kaikille, yleensä runsas ja jättää täyden olon, sekä fyysisesti että henkisesti. Kun päivänsä päättää key lime tai mud pie -piirakkapalalla, kuka kaipaa suomalaista marjajugurttia ja ruisleipää? (No, minä aika usein itse asiassa.) Joka tapauksessa, dinneristä on tullut minulle amerikkalaisuuden ydin ja niin kauan kuin odotan sitä hetkeä päivässä, kun pääsen nauttimaan hyvästä ruuasta hyvässä seurassa, pärjään ilman ruisleipääkin. Ainakin hetkellisesti.
Aamiainen on amerikkalaisille periaatteessa tärkeä ja perinteinen tapa aloittaa päivä, mutta useissa perheissä hotkaistaan kiireessä muroja tai paahtoleipää (jotkut jaksavat kai vääntää päivittäin pannukakkuja, mutta se, että ketä nämä ihmiset ovat, on jäänyt minulle hyvin epäselväksi, itse kun en ole sellaisia tavannut) ja kahvi juodaan autossa matkalla töihin. Täällä on muodikasta olla kiireinen, joten kukaan tärkeä ihminen ei ehdi koskaan lukea päivän sanomalehteä rauhassa, saati sitten nauttia kahvi- tai teekupillista ruokapöydässä. Keittiöissä on omat pienet pöydät aamiaista varten, kun taas useimmilla on ruokasali, jossa tärkeämmät ateriat syödään.
Lounas syödään puolenpäivän aikoihin ja täällä lounas voi tarkoittaa mitä vain voileivistä lämpimään ruokaan. Koululaiset syövät pakatun lounaan (miten muuten sanan packed lunch voi kääntää??) ja riippuen perheen ruokailutottumuksista se voi pitää sisällään mitä tahansa tuoreista hedelmistä ja täysjyväleivästä suklaapatukoihin ja pieniin sipsipusseihin. Kyllä, jotkut syövät pelkkää roskaruokaa päivästä toiseen ja useimmissa kouluissa tarjotaan ainakin kerran viikossa sekä pizzaa että hampurilaisia, tämän maan kansallisruokaa. Lounas on joka tapauksessa päivällistä pienempi ateria ja monet amerikkalaiset käyvät ulkona syömässä vähintään kerran päivässä, joko lounaalla tai dinnerilla (kieltäydyn edelleen kutsumasta sitä päivälliseksi, se vain kuulostaa liian hienolta!). Lounas voi olla myös edellisen päivän tähteitä - leftovereita otetaan töihin mukaan tupperware-rasiassa ja syödään ruokailuhuoneessa. Täällä puistoon tai mihin tahansa ulkoilmaan meneminen lounastunnilla ei ole läheskään niin yleistä kuin esim. Ranskassa, mutta kuitenkin huomattavasti yleisempää kuin Suomessa. Niinpä, kuka nyt Suomessa menisi ulos syömään, kun pakkasta on kaksikymmentä astetta ja aurinkoa ei ole näkynyt pariin kuukauteen? Taas yksi syy lisää rakastaa Suomen ilmastoa.
Sitten päästään vihdoin ja viimein siihen dinneriin. Päivällisaika vaihtelee kuuden ja kahdeksan välillä, mutta suurin osa syö ison lämpimän aterian seitsemän aikaan. Ja kun alussa mainitsin siitä, että amerikkalaisille syöminen on sosiaalinen tapahtuma, dinner on juuri sitä. Perheet kokoontuvat yhteen, ystäviä kutsutaan kylään tai sitten lähdetään ravintolaan koko porukalla. Ideana on se, että ruoan äärellä keskustellaan siitä, miten itse kunkin päivä meni ja automaattisesti se, joka kutsui päivälliselle, maksaa myös loppulaskun (jos siis ollaan ravintolassa). Koska amerikkalaiset rakastavat ruokaa, mutta ovat kuitenkin kiireisiä ja suhteellisen laiskoja kokkaamaan, take-out ja ravintolassa syöminen on yleistä eikä läheskään samalla tavalla luksusta kuin Suomessa. Täällä ulkona syöminen on myöskin huomattavasti halvempaa, mikä tekee siitä mukavan tavan tuoda arkeen hieman juhlaa ja päättää päivä iloisesti ystävien ja perheen parissa.
Needless to say, minä olen rakastunut amerikkalaiseen dinneriin, vaikkakin elimistöni on tottunut paremmin siihen, että päivän raskain ateria syödään lähempänä kahtatoista päivällä kuin kahtatoista yöllä. En ehkä niinkään itse ateriaan vaan ennemmin sen sosiaaliseen luonteeseen - siihen, miten se tuo ihmiset yhteen ja miten se on tapa päättää päivä rakkaiden parissa. Dinner on ehkä lähinnä sitä, miten kuvailisin amerikkalaista luonteenlaatua: se on sosiaalinen tapahtuma, joka on avoin kaikille, yleensä runsas ja jättää täyden olon, sekä fyysisesti että henkisesti. Kun päivänsä päättää key lime tai mud pie -piirakkapalalla, kuka kaipaa suomalaista marjajugurttia ja ruisleipää? (No, minä aika usein itse asiassa.) Joka tapauksessa, dinneristä on tullut minulle amerikkalaisuuden ydin ja niin kauan kuin odotan sitä hetkeä päivässä, kun pääsen nauttimaan hyvästä ruuasta hyvässä seurassa, pärjään ilman ruisleipääkin. Ainakin hetkellisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti