What's for dinner?

Amerikkalaisille syöminen on ennen kaikkea sosiaalinen tapahtuma. Paikallisten ateriatottumuksissa on jotain turvallisen fiksautunutta ja ne eroavat suomalaisista todella paljon (toisaalta olen huomannnut, että missään päin maailmaa ei syödä suomalaisten aikoihin, I wonder why that is..) ja aterioiden englanninkieliset nimet eivät mielestäni taivu kunnolla suomeksi vaan olen alkanut puhua täällä lunchista ja dinneristä, kuten kaikki kunnon amerikansuomalaiset (sitten kun palaan Suomeen, minua saa muistuttaa siitä, miten uskomattoman ärsyttävää se on, kun joka toinen sana on englantia, mutta for now, yrittäkää kestää). Uskaltaisin väittää, että Suomessa suurin osa ihmisistä syö päivässä yhden lämpimän aterian, jota tuttavallisesti päiväruuaksi kutsutaan, kun taas täällä päivän tärkein ateria syödään illalla ja sana päivällinen vain ei kuvaa sitä, mitä dinner parhaimmillaan on. Ennen kuin päästään dinneriin, käydään kuitenkin tuikitärkeät kaksi muuta ateriaa läpi. Niinpä, amerikkalaiset syövät periaatteessa kolme ateriaa päivässä (kuka jaksaa odottaa useita tunteja seuraavaa ateriaa kysyn minä??), mutta toisaalta välipaloja popsitaan joka välissä ja kädessä on jatkuvasti joko Starbucksin termosmuki tai vähintään litran kokoinen Big Gulp. Onkohan kukaan koskaan kuullut viidestä pienemmästä ateriasta? Epäilen, että ei.

Aamiainen on amerikkalaisille periaatteessa tärkeä ja perinteinen tapa aloittaa päivä, mutta useissa perheissä hotkaistaan kiireessä muroja tai paahtoleipää (jotkut jaksavat kai vääntää päivittäin pannukakkuja, mutta se, että ketä nämä ihmiset ovat, on jäänyt minulle hyvin epäselväksi, itse kun en ole sellaisia tavannut) ja kahvi juodaan autossa matkalla töihin. Täällä on muodikasta olla kiireinen, joten kukaan tärkeä ihminen ei ehdi koskaan lukea päivän sanomalehteä rauhassa, saati sitten nauttia kahvi- tai teekupillista ruokapöydässä. Keittiöissä on omat pienet pöydät aamiaista varten, kun taas useimmilla on ruokasali, jossa tärkeämmät ateriat syödään.

Lounas syödään puolenpäivän aikoihin ja täällä lounas voi tarkoittaa mitä vain voileivistä lämpimään ruokaan. Koululaiset syövät pakatun lounaan (miten muuten sanan packed lunch voi kääntää??) ja riippuen perheen ruokailutottumuksista se voi pitää sisällään mitä tahansa tuoreista hedelmistä ja täysjyväleivästä suklaapatukoihin ja pieniin sipsipusseihin. Kyllä, jotkut syövät pelkkää roskaruokaa päivästä toiseen ja useimmissa kouluissa tarjotaan ainakin kerran viikossa sekä pizzaa että hampurilaisia, tämän maan kansallisruokaa. Lounas on joka tapauksessa päivällistä pienempi ateria ja monet amerikkalaiset käyvät ulkona syömässä vähintään kerran päivässä, joko lounaalla tai dinnerilla (kieltäydyn edelleen kutsumasta sitä päivälliseksi, se vain kuulostaa liian hienolta!). Lounas voi olla myös edellisen päivän tähteitä - leftovereita otetaan töihin mukaan tupperware-rasiassa ja syödään ruokailuhuoneessa. Täällä puistoon tai mihin tahansa ulkoilmaan meneminen lounastunnilla ei ole läheskään niin yleistä kuin esim. Ranskassa, mutta kuitenkin huomattavasti yleisempää kuin Suomessa. Niinpä, kuka nyt Suomessa menisi ulos syömään, kun pakkasta on kaksikymmentä astetta ja aurinkoa ei ole näkynyt pariin kuukauteen? Taas yksi syy lisää rakastaa Suomen ilmastoa.

Sitten päästään vihdoin ja viimein siihen dinneriin. Päivällisaika vaihtelee kuuden ja kahdeksan välillä, mutta suurin osa syö ison lämpimän aterian seitsemän aikaan. Ja kun alussa mainitsin siitä, että amerikkalaisille syöminen on sosiaalinen tapahtuma, dinner on juuri sitä. Perheet kokoontuvat yhteen, ystäviä kutsutaan kylään tai sitten lähdetään ravintolaan koko porukalla. Ideana on se, että ruoan äärellä keskustellaan siitä, miten itse kunkin päivä meni ja automaattisesti se, joka kutsui päivälliselle, maksaa myös loppulaskun (jos siis ollaan ravintolassa). Koska amerikkalaiset rakastavat ruokaa, mutta ovat kuitenkin kiireisiä ja suhteellisen laiskoja kokkaamaan, take-out ja ravintolassa syöminen on yleistä eikä läheskään samalla tavalla luksusta kuin Suomessa. Täällä ulkona syöminen on myöskin huomattavasti halvempaa, mikä tekee siitä mukavan tavan tuoda arkeen hieman juhlaa ja päättää päivä iloisesti ystävien ja perheen parissa.

Needless to say, minä olen rakastunut amerikkalaiseen dinneriin, vaikkakin elimistöni on tottunut paremmin siihen, että päivän raskain ateria syödään lähempänä kahtatoista päivällä kuin kahtatoista yöllä. En ehkä niinkään itse ateriaan vaan ennemmin sen sosiaaliseen luonteeseen - siihen, miten se tuo ihmiset yhteen ja miten se on tapa päättää päivä rakkaiden parissa. Dinner on ehkä lähinnä sitä, miten kuvailisin amerikkalaista luonteenlaatua: se on sosiaalinen tapahtuma, joka on avoin kaikille, yleensä runsas ja jättää täyden olon, sekä fyysisesti että henkisesti. Kun päivänsä päättää key lime tai mud pie -piirakkapalalla, kuka kaipaa suomalaista marjajugurttia ja ruisleipää? (No, minä aika usein itse asiassa.) Joka tapauksessa, dinneristä on tullut minulle amerikkalaisuuden ydin ja niin kauan kuin odotan sitä hetkeä päivässä, kun pääsen nauttimaan hyvästä ruuasta hyvässä seurassa, pärjään ilman ruisleipääkin. Ainakin hetkellisesti.

For your safety

Amerikassa kun ollaan, turvallisuus on aina issue, olipa sitten kyseessä kävely pimeän puiston halki tai kodin varustaminen uusimmilla hälytysjärjestelmillä. Täällä murtovarkaiden varalta varustautuminen on bisnestä ja lähes jokaisesta vähänkin rikkaammasta kodista löytyvät joko hälytyslaitteet tai rautaportit, parhaimmassa (vai pahimmassa?) tapauksessa molemmat. Vähemmän vaurailla alueilla kotien ensimmäisten kerrosten ikkunat ja ovet on varustettu kalterein, jotta hullut eivät pääse sisään keskellä yötä, vaikka luodeiltahan nämä kalterit eivät kyllä suojaa... Todellisuus siitä, miten pitkälle toisen ihmisen pelko voi mennä, iskee täällä vasten kasvoja ja suomalaisena pikkukaupungin tyttönä huomaan usein ajattelevani kiitollisena, miten suojatussa ympäristössä minä olen saanut kasvaa. Toisaalta liian vähän pahuuksia nähneenä (yhtä keskellä kirkasta päivää tapahtunutta käsilaukun anastusta lukuunottamatta en ole kohdannut täällä vielä todellista actionia) en aina myöskään osaa pelätä tarpeeksi ja joskus mietinkin, että missä menee sopivan varovaisuuden ja liiallisen pelon ja toisaalta tyhmän ja järkevän rohkeuden raja? Välillä kun vaan tekisi mieli oikaista puiston poikki, vaikka onkin jo pimeää, ihan vain sen takia, että reitti kotiin nyt vain on niin paljon lyhyempi sitä kautta. Mutta ei äiti, älä huoli, minua on varoiteltu moneen otteeseen, joten osaan kiertää pimeät puistoreitit kaukaa ja useimmiten liikun autolla kaikkien muiden turvallisuutensa puolesta pelkäävien amerikkalaisten tavoin.

Sain sopivan muistutuksen amerikkalaisten turvallisuusmaniasta tällä viikolla, kun paikallisesta moskeijasta oli löytynyt epäilyttävä paketti ja poliisi sulki kaksi tämän kaupungin pääväylää pariksi tunniksi juuri sopivasti aamuruuhkan aikaan. Autot jumittivat pahimmassa ruuhkassa, jonka olin ikinä nähnyt ja itse seurasin vierestä (turvallisesti jättimazdan ratissa), kun keltaisia poliisinauhoja vedettiin teiden sulkumerkeiksi ja poliisiautoja ilmestyi jatkuvasti jostain lisää. Ironista on se, että täällä jokaisen henkilökohtainen turvallisuus otetaan todella vakavasti, mutta samalla tässä maassa tapahtuu henkirikoksia (ja varmasti muitakin rikoksia) enemmän kuin missään muussa länsimaassa. Onko vika järjestelmässä, ihmisissä vai ehkä juuri siinä, miten big deal asiasta tehdään?

Eniten minua turvallisuusasioissa mietityttää pimeällä yksin käveleminen. Totuus nyt vain on se, että aina samaan suuntaan menijöitä ei löydy, joten joskus on vain uskallettava kävellä yksin metroasemalle ja sieltä pois. Sanotaanko niin, että ei se metrotunneliin laskeutuminen lauantai-iltana Dupont Circlen metroasemalla kaikkien niiden itsekseen puhuvien kodittomien kanssa niin kovin miellyttävää ole, mutta toisaalta niin kauan kuin ympärillä on muitakin suhteellisen selväpäisiltä näyttäviä ihmisiä, minä en osaa pelätä henkeni puolesta. Niin ja aina voi ottaa taksin, vaikka taksikuskikin voi viedä sinut vaikka minkälaisia kiertoteitä kotiin, kuten itse huomasin viikko sitten, kun löysin itseni Rock Creek Parkin puistotieltä pakistanilaisen taksikuskin kyydistä ja mietin, että en minä kyllä normaalisti tätä kautta ajaisi Georgetownista kotiin.... Ihminen ei loppujen lopuksi voi elää pelossa - siinä tapauksessa sitä jää neljän seinän sisälle eikä näe ja koe koskaan mitään. Vaikka Amerikassa ollaankin, minä ajattelen sen niin, että kyllä täällä asuu 300 miljoonaa muutakin ihmistä, jotka käyvät ulkona, pitävät hauskaa, elävät elämäänsä ja löytävät (ainakin suurin osa heistä) iltaisin tiensä turvallisesti kotiin.

Niin ja onneksi voi aina alkaa puhumaan suomea mahdollisille hulluille, jotka yrittävät ottaa kontaktia. Sen jos minkä luulisi säikäyttävän tiehensä pahimmatkin stalkkerit.

Supersizing it

Tänään puhutaan jostain niinkin mitättömästä kuin pakkauksista. Tai siis kun Amerikassa ollaan, sanat mitätön ja pakkaukoko eivät yksinkertaisesti sovi samaan lauseeseen. Yksi stereotypia lähes kuukauden kestäneellä tutkimusmatkallani on vahvistunut ja se on se, että tässä maassa mitään ei saa pienessä koossa, ei mitään. Jos puhutaan pelkästään annoskoosta, täytyy mennä todella, todella hinnakkaaseen gourmet-ravintolaan, jotta ruoka-annokset ovat inhimillisen kokoisia (ja silloinkin vaativat kunnon nälän), kun taas normaaleista amerikkalaisista ravintoloista suurin osa asiakkaista pyytää mukaansa doggie bagin. Myönnettäköön, että paheksuin ennen ihmisiä, jotka ottivat osan annoksestaan mukaan kotiin - hienostelijoita tai en-minä-laihduta-väitän-vaikka-oikeasti-lasken-kaloreita-24/7-tyyppisiä ihmisiä sanoin minä - mutta täällä koko idea siitä, että ruokaa otetaan kotiin mukaan on muuttunut. Täällä sinulla on kaksi vaihtoehtoa: a) jätät ruoan lautaselle sen jälkeen, kun olet ahtanut itseesi uskomattoman määrän ruokaa, mutta annos ei pienene ja alat vähitellen epäillä, että pöydässä on reikä ja pöydän alla on pieni haltija, joka koko ajan ahtaa lautasellesi lisää ruokaa (ja ei, minä en usko haltijoihin) tai b) nöyrryt ja pyydät tarjoilijalta vaahtomuovisen laatikon, johon siirrät 2/3 osaa annoksestasi ja kannat laatikon muovipussissa nöyrästi takaisin autoon, tunget sen kotona jääkaapin perukoille ja joko syöt sen seuraavana päivänä tai todennäköisemmin nakkaat sen roskiin huomatessassi, että se, mikä edellisenä päivänä oli mitä herkullisin pad thai -annos näyttää tänään enemmän joltakin, mikä olisi voinut tulla ulos koirastasi. Niin, Amerikassa ruokaa saa kyllä koko rahan edestä ja sitten mietitään, että mikähän siinä on, kun ihmiset lihovat räjähdysmäistä vauhtia...

Annoskokojen lisäksi huomattavasti huvittavampia ovat pakkauskoot. Pelkästään reissu ruokakauppaan on suomalaiselle pieni tutkimusmatka. Toisena päivänäni täällä lähdin ostamaan suihkusaippuaa, tiedättehän sellaista Doven ihanan kirsikantuoksuista kermamaista geeliä, joka tekee ihosta silkinpehmeän ja jumalaisen tuoksuisen? Niin, no minä kävelin suoraan kauneusosastolle ja järkytyin huomatessani, että etsimistäni noin puolen litran pulloista ei ollut jälkeäkään vaan tilalla oli jotakin, mikä näytti suomalaisten Dove-pakkausten isältä ja äidiltä yhdistettynä. Tämä jättikokoinen puteli oli nielaissut vähintään kolme suomalaista Dove-pakkausta ja nökötti siinä hyllyllä odottamassa minua, ikään kuin sanoen: "osta minut ja käytä minua koko seuraavan vuoden ja siitäkin huolimatta joudut heittämään osan minusta pois ja jos joskus haluaisitkin tuoksua jollekin muulle kuin kirsikalle, ei se ole mahdollista, koska minä tulen asumaan kylpyhuoneessasi ikuisuuden, katsos minä olen riittoisa". Kyllä, amerikkalaisten mielestä on sekä kätevää että säästäväistä valmistaa jättipakkauksia ja tätä periaatetta sovelletaan kaikkeen.

Minä pääsen vielä yli jättimäisistä shampoo- ja suihkugeelipakkauksista (vaikka varmaan kilon painoinen Pantene Pro-v hirvitys aiheutti kyllä naurukohtauksen eräänä päivänä Safewayssä vierailleissani), mutta suklaapatukoiden pakkaamista 25-packeihin en enää ymmärrä. Mistään ei saa pelkästään yhtä patukkaa vaan jokainen ostaa tietysti 25, koska God forbid, sehän olisi ihan kamalaa, jos Snickersit pääsisivät yhtäkkiä loppumaan. Sinkun elämä tässä maassa on yhtä h****ttiä (anteeksi ruma kielenkäyttö), koska ruokakaupoista kaikkea saa ainoastaan isoissa säästöpakkauksissa. Tämän maan kaupat on suunniteltu perheenäideille, joilla on viisi suuta ruokittavana ja aikaa käydä vain kerran viikossa kaupassa. Tuolloin tavaraa ostetaan kärrykaupalla ja onhan se kätevää lastata kärryyn kuudenkymmenen kappaleen säästöpakkauksia sen sijaan, että poimisi jokaisen tuotteen yksitellen hyllyistä. Itse mietin vain, että mitä teen niillä neljällätoista jugurtilla, kun oikeasti halusin vain yhden ja päiväyskin menee umpeen parin päivän päästä... "Kyllä kaikelle sille ylimääräiselle on aina käyttöä" voisi olla amerikkalaisten motto mitä kaupassakäyntiin tulee. Tämä on kulutusyhteiskunta, siitä ei ole epäilystäkään.

Olen alkanut tottua siihen, että täällä kaikki on superkokoista, kaikki on miljoonaan kertaan pakattu (ympäristöystävällistä? i don't think so) ja olen lakannut etsimästä yksittäisiä suklaapatukoita. Voihan se olla, että kun palaan Suomeen, ihmettelen sitä, miten pieneltä kaikki näyttää, miten karkkipusseistakin saa nykyään minipusseja ja miten shampoopullon nostaminen unenpöpperössä suihkussa ei ole samalla päivän ensimmäinen hauistreeni. Siihen asti nautin oikeastaan siitä, että minun ei tarvitse ravata kaupassa päivittäin ostamassa uusia kauneustuotteita - yksi kunnon reissu kauppaan ja kosmetiikkavarastot on turvattu jouluun asti. Ja mitä annoskokoihin tulee, minä en edelleenkään usko doggie bageihin vaan jätän suomalaisten perheenäitien kultaisen neuvon käyttämättä ja jätän osan ruoastani lautaselle, senkin uhalla että olen maksanut siitä. Rajansa kaikella sanon minä.

When did my life become all Gossip Girl?

Washington on vastakohtien kaupunki. Tässä Yhdysvaltain pääkaupungissa 60 prosenttia asukkaista on tummaihoisia, mutta täällä luoteis-Washingtonissa sitä ei huomaa. Rikostilastot kertovat karua kieltään: DC on Yhdysvaltain kaupungeista se, jossa tehdään eniten murhia väkilukua kohden ja täällä joka kahdeskymmenes kadulla kävelevä ihminen kantaa HI-virusta (kyllä, luin juuri mainoksen metrossa, joka mainosti sitä, miten pahaksi HIV on päässyt täällä).

Samalla DC on Yhdysvaltain käyntikortti muulle maailmalle ja sen huomaa etenkin Northwestin alueella (joka joidenkin paikallisten mielestä on ainoa asuinkelvollinen alue täällä). Pelkästään Union Stationille saavuttaessa klassisen arkkitehtuurin ja eurooppalaisen vaikutuksen huomaa, patsaat ja kaaret huimaavat päätä ja missään ei näy roskan roskaa. Luoteis-Washington on juuri sitä: kliinisen puhdas, mutta samalla uskomattoman vihreä, eurooppalaistyyppinen arkkitehtuuriltaan (eli ei pilvenpiirtäjiä!) ja kuitenkin viehättävän amerikkalainen. Monikulttuurisuus näkyy ja kuuluu katukuvassa, eri valtioiden virkamiehet kävelevät sidewalkeilla ja mustat diplomaattiautot odottavat vuoroaan liikennevaloissa. En ole koskaan nähnyt missään niin paljon eri maiden lippuja kuin täällä ja kaikesta huolimatta iloiset, hyvinhoidetut ja uskomattoman rikkaat amerikkalaiset tervehtivät minua päivittäin. Tällä alueella toinen puoli Amerikasta jää kokonaan kokematta ja mietin monesti, miten etuoikeutettu olen saadessani asua täällä, mutta samalla koen suurta syyllisyyttä ja ahdistusta siitä, miten epätasaisesti tämän maan rikkaudet ovat jakautuneet.

Minä olen kuin huomaamattani sujahtanut maailmaan, johon en aina tunne kuuluvani. Illallistan seurassa, jossa puhutaan kiihkeästi ilmastonmuutoksesta ja siitä, miten amerikkalaisten pitäisi asiaan suhtautua, tapaan tärkeitä valtion virkamiehiä, pukeudun korkokenkiin ja suoriin housuihin ja tilaan ruokaa listalta, joka luultavasti on tehty aidosta nahasta (ei tietenkään niitä osia, missä ruoat on lueteltu haha). Katson, kun valet parking guy (en minä tiedä, millä nimellä kutsua sitä miekkosta, joka tuo auton paikalle...) tuo minulle auton ja kiitän nätisti. Koko ajan mietin, että vaikka näytän kuinka siltä, että kuulun tähän joukkoon - olenhan minäkin valkoinen, pukeutunut hienoihin vaatteisiin ja osaan keskustella aiheesta kuin aiheesta minulle vieraalla kielellä (jopa niistä, joista Washington Postissa juuri aamulla kirjoitettiin) - olen joka tapauksessa ulkopuolinen, en tänne syntynyt enkä missään nimessä samaa joukkoa kuin nämä muut. Minä olen se, joka haluaa ajaa gettoihin, nähdä kalterit alimman kerroksen ikkunoissa (murtojen varalta) ja joka on sitä mieltä, että valtionverotus on erinomainen asia, yksityiskoulut turhaa hienostelua ja terveydenhoidon pitäisi kuulua jokaiselle, sosiaalisesta statuksesta huolimatta. Niin, välillä koen olevani kuin vakooja - näytän siltä kuin muutkin, mutta kukaan muu ei tiedä totuutta minusta kuin minä itse (ja hyvä ystäväni, joka kehotti minua leikkimään mukana ja sanoi, että niin kauan kun pidättäydyn poliittisesti korrekteissa aiheissa, kukaan ei tiedä, mitä oikeasti ajattelen). For all they know, you could be the princess of Sweden.

Minua yhteiskunnan epäkohdat kiinnostavat enkä missään nimessä halua viettää koko vuottani täällä, missä köyhyydestä ei ole tietoakaan ja missä ihmiset ovat snobeja jo syntyessään. Minä seuraan tätä Gossip Girl -elämäntyyliä sivusta, otan ilon irti kokemuksistani ja kuka tietää, ehkäpä jonakin päivänä kirjoitan tästä kaikesta kirjan. Vietettyäni kolme viikkoa yhdellä Amerikan rikkaimmista alueista, voin kuitenkin sanoa, että rikkaus ja hienostelu ei takaa rakkautta ja onnellisuutta. Todellisen ystävän tunnistaa, oli hän sitten pukeutunut Gucciin tai Wal-Martista ostettuihin vaatteisiin, tärkeintä on se, mitä sisältä löytyy. Enkä missään nimessä sano, että Washingtonin eliitti on läpeensä mätää, ehei. Olen tavannut täällä aidosti ystävällisiä ja toisista ihmisistä välittäviä ihmisiä, jotka ovat kiitollisia kaikesta, mitä ovat saaneet ja ovat valmiita jakamaan omastaan. Minulle näiden ihmisten kohtaaminen on ollut elämäämullistava kokemus ja jos amerikkalaiset ovat opettaneet minulle jotakin, on se varmasti kiitollisuutta siitä, miten hyvin elämä on loppujen lopuksi kohdellut ja miten at the end of the day, läheiset ympärillä ovat se, mitä ihminen oikeasti tarvitsee. Love is never up for sale.

Dressing appropriately

Washington on siitä erikoinen kaupunki, että täällä pukumiehiä kävelee vastaan päivittäin (ei, en minä valita, itse asiassa jokaisen tytön pitäisi saada asua alueella, missä Armaniin ja Hugo Bossiin pukeutuneet miehet kävelevät kodin ohi joka aamu). Se ei ole mikään yllätys, kun miettii, että luultavasti noin 80% kaupungin väestöstä työskentelee Capitol Hillillä (tai joissain muissa poliittisissa/juridisissa viroissa), mutta toisaalta jos tulee mistä tahansa muusta suomalaisesta kaupungista kuin Helsingistä, tähän ei ehkä ole tottunut ja muutos ympäristön pukeutumistavoissa herättää alussa mielenkiintoa, to say the least. Muutaman kerran olen jäänyt kiinni suoranaisesta tuijottamisesta, kun ohi on kävellyt pari erityisen hyvinpukeutunutta valtion virkamiestä (kyllä, myös puvuissa on eroja!). Jotta te rakkaat lukijat ette kuitenkaan pääsisi syyttämään minua suoranaisesta seksuaalisesta syrjinnästä, voin kertoa, että samaan tapaan vastaan kävelee naisia jakkupuvuissa ja korkokengissä ja minä katselen näitä naisia vähintään yhtä ihaillen - kuka koskaan sanoi, että amerikkalaiset eivät osaa pukeutua??

Kuten aina, tästäkin kolikosta löytyy kuitenkin toinen puoli. Siinä missä pukumiehet ja -naiset täyttävät luoteisen Washingtonin kadut maanantaista perjantaihin virastoaikoina (eli vähintään 8.00-19.00 - jep, täällä tehdään pitkää päivää), viikonloput ovat täysin toisenlaisen pukeutumisen aikaa. Diisiiläiset tuntuvat olevan ääripäiden ihmisiä mitä pukeutumiseen tulee: viikonloppuisin perinteinen amerikkalainen farkut/shortsit-lenkkarit-t-paita-huppari linja pitää pintansa, oli kyseessä sitten dinner, elokuva tai ostosreissu mallille. Amerikkalaiset rakastavat rentoja vaatteita (ehkä juuri sen takia, että töissä heidän oletetaan pukeutuvan parhaimpiinsa?) ja mukavuudesta ei olla koskaan valmiita tinkimään - muodikkuuden kustannuksella. Mietipäs hetki sitä, minkälainen käsitys sinulla on siitä, miten amerikkalaiset - vapaa-aikaansa viettävät amerikkalaiset - pukeutuvat? Niinpä, enough said. Reppu, lenkkarit, t-paita, sortsit ja englanniksi kuuluvalla äänellä kailottaminen ja siinä on prototyyppi amerikkalaisesta turistista. Kuvitelkaapas sitten hetki, millaista on asua puolen miljoonan sellaisen ihmisen kanssa?

Vastaus tähän on: ihanaa. Minä rakastan amerikkalaisten rentoutta, varsinkin pukeutumisen suhteen. Ehkä en ole koskaan tuntenut itseäni maailman muodikkaimmaksi Suomessa, mutta täällä saan kuulla jatkuvasti kommentteja kovin "eurooppalaistyylisistä" vaatteistani (whatever that means...), hiuksistani, jotka ovat monivärjätyt (sitä ei kai täällä harrasteta?) ja ylipäänsä eurooppalaisten sense of fashionistä, jota amerikkalaisilla ei kuulemma ole ollenkaan. Voisin ehkä yhtyä tähän, jos en olisi sitä mieltä, että minusta on vain ihanaa, että jokainen saa näyttää siltä, miltä haluaa, baariin voi lähteä hupparissa jos huvittaa ja meikata voi jos jaksaa/siltä tuntuu. Ja tottahan se on: amerikkalaiset kaupat ovat täynnä ehkä ei-niin-muodikkaita mutta sitäkin mukavampia vaatteita, jotka sopivat kaikenlaisille vartaloille, näyttävät ihan tarpeeksi siisteiltä päällä ja kestävät kaikenlaisen menon.

Koska Amerikka on suuri maa ja Washington DC vain yksi keskikokoista suurempi kaupunki itärannikolla, kahden valtameren väliin mahtuu jos jonkinlaista pukeutujaa. Täällä voi kyllä kipsutella korkeissa koroissa ja jakkupuvuissa kaikki päivät, jos haluaa (ja jotkut varmasti harrastavat sitä), mutta minulle huppari-farkut linja sopii paremmin kuin hyvin. Ja jos koti-ikävä iskee, Georgetownista löytyy joka tapauksessa H&M. Ehkä en ole ihan vielä valmis luopumaan eurooppalaiseta lookistani (en voi edes kirjoittaa tätä vakavalla naamalla, kertokaa joku minulle, että mikä on eurooppalainen tyyli - jokin muu paita kuin yliopiston printillä varustettu huppari??) ja joka tapauksessa kohtaan mieluummin Ralph Laureniin pukeutuneet virkamiehet jalkakäytävällä pukeutuneena johonkin vähän hienompaan kuin cut-offseihin ja t-paitaan, jonka rintamuksessa lukee I <3 DC or something equally lame.

500 channels and nothing to watch

Minä tykkään katsoa televisiota ja kenellekään, joka minut tuntee, se ei tule yllätyksenä. Siksipä ajattelinkin, että Amerikka, tuo Frendien ja Sinkkuelämän kotimaa, ei vaan yksinkertaisesti voi tuottaa pettymystä. I hate to break the bubble folks, mutta siltä pahasti näyttää, että suomalainen amerikkalainen televisio peittoaa alkuperäisen kymmenen-nolla. Amerikkalaiset keksivät hyviä (ja todella huonoja) sarjaideoita, joista suomalaiset sitten poimivat parhaat päältä, kun taas täällä yhtä hyvää sarjaa vastaa sata niin huonoa, että usko laatusarjoihin hiipuu heti kättelyssä. Amerikkalaiset vaativat laajaa tarjontaa ja sitä he myös saavat - laadusta viis. Täällä on kyllä jokaiselle jotakin: löytyy uutisia, urheilua, uskontoa, sarjoja, elokuvia, saippuasarjoja, realityä, sen sataa sorttia mainoskanavia ja jopa oma kanava joogalle ja astrologialle. Jokaisella alueella on omat kanavansa, on tiettyjä kanavia naisille ja tiettyjä miehille, tiettyjä historiasta kiinnostuneille, tiettyjä science geekeille. Kaikkina vuorokaudenaikoina amerikkalaiset tv-kanavat syytävät kaikkea päivänpolttavista poliittisista kysymyksistä "ota jeesus sydämeesi jo tänään" -tyyppisiin hurmoksellisiin käännytysohjelmiin, mutta juuri silloin, kun televisiota haluaisi katsoa, sieltä ei tunnu tulevan mitään. I wonder why that is ja uskon löytäneeni kysymykseeni vastauksen.

Amerikkalainen televisio on ennen kaikkea väylä mainostaa tämän maan 300 miljoonalle pikkukuluttajalle kaikkea moottoriöljystä botox-ruiskeisiin. Mainostettavaa on paljon, joten mainostaukoja on JATKUVASTI. Ja kun sanon jatkuvasti, tarkoitan kirjaimellisesti sitä, että kun eräänä päivänä Frendien mainostauolla poistuin joksikin aikaa television äärestä (kuvitellen, että mainostauko kestäisi ikuisuuden niinkuin täällä on tapana), palatessani takaisin sarja oli ehtinyt jo seuraavalle mainoskatkolle. Mistäkö tiedän, että kyseessä ei ollut sama mainostauko? No, olen nähnyt kyseisen sarjan kaikki jaksot niin monta kertaa, että huomasin kyllä, että välistä puuttui pari kohtausta, jotka oli siis näytetty kahden mainostauon välissä. Laskin kerran huvikseni montako mainostaukoa noin 22 minuuttia kestävän sitcomin aikana tulee ja kokonaismääräksi muodostui neljä. Siis NELJÄ???!!! Suomessa me valitamme sitä, että puolen tunnin sarjan aikana tulee yksi mainostauko, mutta en suinkaan liioitellut, kun sanoin, että täällä mainostaukoja on JATKUVASTI. Yleensä ensimmäinen tulee heti alkutekstien jälkeen, seuraava viiden minuutin päästä, sitä seuraava siitä viiden minuutin päästä ja viimeinen ennen viimeistä vitsiä. Kyllä, luit oikein. Arvatkaa vaan turhauttaako katsella mainoksia ihmemopeista, Macy's-tavarataloketjun alennusmyynneistä ja laajakuvatelevisioista usean minuutin ajan vain saadakseen huomata, että sarjaa oli jäljellä vajaa minuutti ja lopputekstit. Great. Niin ja by the way, sama pätee elokuviin - mainoksia tulee viiden-kymmenen minuutin välein, minkä takia olen lakannut katsomasta elokuvia televisiosta ja tyytynyt katsomaan niitä laittomasti netistä niin kuin kaikki muutkin järkevät ihmiset.

Kanavia on tosiaan ainakin se viisisataa, monissa kaapelitalouksissa enemmän. Alussa minä, tyhmä pieni suomalainen ajattelin, että ah ihanaa, niin monta kanavaa, kuinka ehdin ikinä tehdä mitään muuta kuin katsoa televisiota. Voi kuule, oikein hyvin. Voisin vaikka lyödä vetoa, että viidestäsadasta amerikkalaisesta kanavasta ehkä kolmelta tulee ohjelmaa, jota jaksaa edes joten kuten seurata ja hyvässä lykyssä yksi niistä on jopa ihan mukiinmenevä. Löytääksesi tämän yhden hyvän ohjelman sinun on kuitenkin kahlattava kaikkien noiden viidensadan kanavan läpi (olen lakannut tarkistamasta, että sattuisikohan televisiosta tulemaan tänään jotain hyvää, liian työlästä) ja loppujen lopuksi mainostauot turhauttavat niin nopeasti, että televisio menee kiinni sen yhden kohtalaisen ohjelman jälkeen ja jokainen järkevä amerikkalainen kävelee blockbustersiin (videovuokraamo) tai vielä parempaa, elokuvateatteriin ja ostaa dvd-bokseina lempiohjelmansa kaikki tuotantokaudet. Toisaalta en yhtään ihmettele, että amerikkalaiset katsovat keskimäärin 4-5 tuntia televisiota päivässä - pelkästään kanavien selaamiseen saisi kulumaan aikaa tuntikausia. Kyllä me suomalaiset sittenkin pääsemme helpolla.

Toisaalta, on amerikkalaisessa televisiossa hyvätkin puolensa. Greyn anatomian uusi tuotantokausi pyörähtää käyntiin vajaan parin viikon päästä, kun sitä Suomessa saadaan odotella pitkälle syksylle (hahaa, käännetäänhän vähän veistä haavassa!) ja täällä näytetään paljon hyviäkin ohjelmia, jotka eivät koskaan edes yllä kaukaiseen Skandinaviaan asti. Ja kai kaikkeen tottuu, mainoksiin ja kanavien ylitarjontaankin, kunhan vain pääsen sinuiksi paikallisen töllöttimen kanssa. Ja siihen voi aina luottaa, että jos televisiosta ei tule mitään, niin aikaa voi tappaa pelkästään etsimällä jotain katsottavaa. Kuka tietää, joskus voi törmätä johonkin elämäämullistavaan katsomiskokemukseen tai sitten ei. Ja siihen saakka, jostain pyörähtää aina kuuluviin "I'll be there for you" ja heti tulee kotoisa olo.

Desperate Housewives

Sillä alueella, missä minä asun, myytti amerikkalaisista maailman lihavimpana kansana on todellakin myytti eikä voisi olla kauempana totuudesta (see, anglismit alkavat jo nyt!). Täällä DC:n vauraimmalla seudulla kipsuttelevat perheenäidit ja työssäkäyvät naiset ovat toinen toistaan hoikempia, kaikki tilaavat Starbucksissa rasvattoman, soijamaitoon tehdyn laten ja kaikki - I mean KAIKKI - joko joogaavat, käyvät pilateksessa tai ainakin puhuvat siitä. Tämän alueen nuoret ja vähän vanhemmat naiset eivät missään nimessä näytä kuitenkaan nälkiintyneiltä, ehei, vaan kaikilla on kauniin lihaksikkaat käsivarret, hoikkaakin hoikempi vyötärö ja täydellisesti muotoiltu takapuoli (too much information ehkä, mutta sitäkin tärkeämpää tietoa kaikille meille suomalaisille naisille, jotka ehkä kuvittelimme, että no Amerikassa me ainakin olemme hoikkia - not a chance!). Olen miettinyt tässä viimeisen kahden viikon aikana, että mistä nämä tehotykit saavat energiansa ja ehtivät perheestä huolehtimisen lomassa vielä huolehtimaan omasta hyvinvoinnistaan. Olen tullut siihen tulokseen, että ainoa keino on se, että he eivät yksinkertaisesti ehdi tai halua syödä koskaan mitään. He tekevät elämästään niin kiireistä, että heillä ei ole aikaa syödä tai ajatella ruokaa ja heikkoina hetkinään he valitsevat kuntosalin keksipaketin sijaan. Kyllähän siinä väkisinkin laihtuu, kun tekee omasta elämästä paikasta toiseen juoksemista aina herätyskellon piippauksesta iltauutisiin saakka.

Ensimmäisen viikon katselin tämän alueen naisia ihaillen ja ajattelin, että voi kunpa minustakin tulisi joskus tuollainen. Nyt kun kaksi viikkoa alkaa olla täynnä, voin sanoa, että en haluaisi KOSKAAN tulla rikkaan amerikkalaisen perheen koti- tai työssäkäyväksi äidiksi. Näiden naisten paineet jokaisella elämänalueella ovat niin suuret, että en vaihtaisi elämiä heidän kanssaan mistään hinnasta. Mieti, jos sinä et voisi pahana päivänä hotkaistakaan suklaalevyä vain sen takia, että naapurin Maija on vielä niin paljon laihempi, hänen lapsensa niin paljon viisaampia, hänen miehensä niin paljon paremmassa työssä ja heidän koiransakin parempikäytöksisempi, että sinun olisi suklaan sijaan vietettävä kaikki illat lukien elämäntaito-oppaita etsien vastausta elämäsi tarkoitukseen. Ainakin suomalaisen twentysomething-ikäisen näkökulmasta nämä naiset ovat loukussa omassa elämässään: naapurusto määrittää sen, mitä he pukevat, millä autolla he ajavat, mitä he syövät (tai siis mitä eivät syö), mitä he katsovat televisiosta, millaista musiikkia he kuuntelevat ja minkälaisista asioista he keskustelevat koulun pihalla lapsia kotiin hakiessaan. Omalle mielikuvitukselle tai tarpeelle repäistä ja nauttia välillä elämästä ei ole jäänyt sijaa ja jos joku joskus miettiikin kanankäristyksen lomassa, että voisihan sitä elämänsä viettää eri tavallakin, paluuta entiseen ei ole. Nämä naiset ehkä kuvittelevat saaneensa kaiken, mutta todellisuudessa he elävät umpiossa, jossa on tiukkaan määritellyt rajat.

Kun olen huomannut, etten ajattelumaailmani enkä ulkonäköni puolesta istu tähän kotirouvien suljettuun kerhoon millään tavalla, olen tyytyväisenä jättäytynyt sen ulkopuolelle ja seuraan sitä mielenkiinnolla sivusta. Tämä vuosi, jos mikä tulee olemaan minulle eräänlainen psykologinen koe, jossa tutkin sitä, miten ihmiset laumautuvat ja matkivat toisiaan, oli kyseessä sitten kolmevuotias ja kolmekymmentäviisivuotias. Siinä, missä katson hengästyneenä vierestä, kun pitkää päivää tehneet perheenäidit raahaavat vastahakoisia lapsiaan pyöräretkelle tai uimaan, minä istahdan alas, luen päivän lehden ja nautin suklaapatukan jos parikin hyvällä omallatunnolla. Minulla on jotain, mitä näillä naisilla ei ole: ymmärrys siitä, että elämä on muutakin kuin suorittamista ja että oma hyvinvointi tarkoittaa muutakin kuin langanlaihaa runkoa ja 100 000 dollaria käyttötilillä. Minä rakennan oman elämäni, en anna muiden ohjailla sitä.

Ja kun kerran Amerikassa ollaan, tilaan Starbucksista rasvaisimman kahvin, johon tulee miljoonaa eri makusiirappia, loraus suklaakastiketta ja kermavaahtoa ja ajattelen, että kyllä elämä sittenkin koostuu pienistä nautinnoista, ei niistä kieltäytymisestä.

Pimp my ride

Amerikassa kaikki on kuulemma suurempaa ja autojen kohdalla tämä pitää täysin paikkaansa. Ensinnäkin, miettikääpä hetki sitä, miten te nousette autoon Suomessa. Nii-in, autoon pikemminkin laskeudutaan kuin noustaan, kun taas täällä autoihin kiivetään ja useimmissa autoissa on askelma, joka auttaa kapuamisessa. Suomessa pää on aina vaarassa kolahtaa, kun autosta nousee pois, mutta täällä saa pikemminkin pelätä sitä, että tipahtaa korkealta penkiltä ja katkaisee nilkkansa, mikä puolestaan johtaisi lähes poikkeuksetta useiden tuhansien dollareiden lääkärilaskuun. Varovaisuutta siis liikenteessä!

Kaikki tietävät sen, että Amerikassa ajetaan automaattivaihteisilla autoilla. Kyllä, se pitää paikkansa ja sanotaanko niin, että once you go automatic, you can't go back. On se vaan niin helppoa, kun vasen jalka on täysin turha koko ajoprosessissa, D vain silmään ja vaihteiden vaihtamisesta ei tarvitse huolehtia koko aikana! Kun kytkin puuttuu, kaasujalka saa helposti liikaa painoa ja mikäs se on huristellessa, kun alla on Suomessa raskaampaan kuljetukseen varatun kulkuneuvon kokoinen menopeli. Jokaisella soccer momilla on tottakai minivan, vaikka lapsia olisi vain yksi ja sekin jo seniori high schoolissa. Takakontti on täynnä urheilu- ja retkeilytavaraa, jota kukaan ei käytä, mutta tärkeintä on, että edes näyttää siltä, että meidän perhe kuuluu samaan sarjaan muiden perheiden kanssa. Urheiluautot ovat asia erikseen, mutta niillä ajavat vain yksinäiset ja säälittävät sinkut tai keski-iän kriisiin ehtineet perheenisät, jotka ovat päättäneet, että Range Roverin lisäksi on vain yksinkertaisesti saatava Mustang tai kunnon Porsche.

Minua suuret autot pelottavat. Luultavasti siksi, että olen tottunut kävelemään joka paikkaan ja onhan se paljon pelottavampaa kohdata pieni pakettiauto tiukassa mutkassa kuin tavallinen eurooppalaisittain normaalinkokoinen henkilöauto. Vielä enemmän minua kuitenkin pelottaa olla järkäleen kokoisen auton ratissa. Valitettavasti (vai onnekseni?) ajan työni puolesta tällaisen joka perheenäidin unelma-auton ratissa päivittäin ja sanotaanko niin, että DC:n kadut eivät ole tehty näitä minilaivoja varten. Täällä kaupungin kadut ovat lähes poikkeuksetta kapeampia kuin Suomessa ja kadunvarret ovat AINA täynnä parkkeerattuja autoja, jotka näyttävät nielaisseen ainakin pari perussuomalaista volkkaria tai volvoa. Siellä minä sitten yritän löytää tieni perille GPS:n avustuksella, löytää parkkipaikan (jonka löytymiseen voi joskus mennä tunnista kahteen tuntia ja silloin vain kierretään korttelia ympäri ja toivotaan, että joku älypää keksisi luopua maailman parhaasta parkkipaikasta), joka pahimmassa tapauksessa on juuri niin pieni, että siihen mahtuu kun kääntää rattia sen seitsemänsataa kertaa ja koko ajan toivon vain, etten naarmuta omaa tai muiden autoa ja että löytämäni parkkipaikka on laillinen. Pahimmassa tapauksessa tuulilasissa odottaa joko 100 dollarin sakko tai auto on hinattu pois, jos olen parkkeerannut väärin ja tässä kaupungissa laittomasti parkkeeraaminen tuntuu välillä olevan ainoa vaihtoehto parkkipaikkojen puutteessa. Hassua kyllä - amerikkalaiset kulkevat autolla pienimmätkin matkat, mutta parkkipaikkoja on aina liian vähän, autot ovat aina liian suuria pienille kaduille ja liikennesäännöt ovat välillä vähän niin ja näin.

Onneksi on sentään GPS. Toimiessaan (mikä ei ole itsestäänselvyys!) navigaattori on jokatytön paras ystävä, ihana mekaaninen vehje, joka pelastaa pulasta kuin pulasta ja estää minua joutumasta pahalle puolelle - niihin gettoihin, joissa hopeanharmaa Mazdani ammuttaisi heti seulaksi oikeiden jengivärien puuuttuessa. Kyllä, GPS on maailman paras keksintö ja todellinen välttämättömyys tässä kaupungissa, jossa kadut eivät suinkaan kulje pysty- ja vaakasuoraan ja sääntö "käänny vain kolme kertaa oikealle" ei suinkaan aina saata sinua lähtöpisteeseen vaan jonnekin aivan uuteen paikkaan. Toisaalta, elämä on seikkailu ja autoilu DC:ssä on juuri sitä.

En minä valita. Auringonlaskussa Connecticut Avenueta alas ajaessa ja Washington Monumentin siintäessä horisontissa muistaa taas olla kiitollinen siitä, että saa asua tässä kaupungissa, tällä alueella ja alla on turvallistakin turvallisempi supersize minivan.

HellohowareyouImfinethankshowareyou = Moi.

Otsikko kuvastaa ehkä sitä, kuinka monta sanaa amerikkalaisten tervehtimiseen sisältyy ja miten pelkkä hi tai hello ei koskaan riitä. Kun tulee Suomesta, jossa joskus pelkkä kulmakarvojen kohotus tai epämääräinen hymy riittävät tervehdyksiksi, tässä maassa joutuu todella ponnistelemaan, jottei tule leimatuksi töykeäksi ulkomaalaiseksi. Let's face it, amerikkalaiset ovat ylitsevuotavan ystävällisiä ja jo tervehtiessä sen huomaa. Hymy ulottuu korvasta korvaan ja mitä enemmän sanoja tervehdykseen sisältyy, sen parempi. How are you seuraa suoraan hello'ta ja jokainen tietää, että tähän kysymykseen odotetaan myös vastausta (mutta ei ihan mitä tahansa vastausta). En ole ensimmäistä kertaa Ameriikoissa, mutta minulla kesti alussa varmaan viikko edes ymmärtää, että minulta todella odotetaan vastausta, oli kyseessä sitten kaupan myyjä tai paras kaveri. Ja tuo vastaus on lähes poikkeuksetta I'm fine/good, thanks, how are you? Tämä rituaali käydään läpi AINA tavattaessa ja missään nimessä tarkoituksena ei ole paljastaa tuttavalle, kaupan myyjälle tai parhaalle kaverille heti kättelyssä sitä, että no nyt kyllä vi**ttaa, kun vaimo lähti kävelemään/koira kuoli/sain potkut/joudun juuri odottamaan puoli tuntia kassajonossa saadakseni vain kuulla, että tämä kassa ottaa vastaan vain käteistä tai mitä tahansa muuta, mikä sillä hetkellä vetää mielen matalaksi. Tarkoituksena on olla ystävällinen ja osoittaa puhekumppanille kiinnostusta - teennäistä kiinnostusta kylläkin, mutta kiinnostusta joka tapauksessa.

Minä en missään nimessä sano, että amerikkalaisten tervehdyskulttuuri olisi huono asia, oikeastaan päinvastoin. Täällä kaikki painavat ihmisten etunimet mieleen, niitä käytetään todella runsaasti ainakin suomalaisen näkökulmasta ja kaikkia tervehditään. Etunimien käytöstä voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan, mutta tyydyn vain mainitsemaan sen, että nimimuistia kannattaa petrata, jos uudelle mantereelle aikoo. Täällä toisten nimien käyttämättä jättäminen koetaan loukkaavaksi, joten jos haluat puhutella jotakin uutta tuttavaasi, sinun on paras muistaa hänen nimensä. Suomalaisen näkökulmasta kannattaa oma nimi lausua myös amerikkalaisittain (niin amerikkalaisittain kuin sen vain pystyy. Minkäs sille voi jos oma nimi on Yrjö, siinä vaiheessa kannattaa ehkä amerikkalaistua ensi metreillä ja alkaa kutsua itseään tuttavallisesti Georgeksi) tai muuten kukaan ei muista nimeäsi, mikä saattaa pahimmillaan tarkoittaa sitä, että kukaan ei erikoisen nimesi takia uskalla puhutella sinua. Toisaalta, eksoottiset nimet (ja alkuperät) toimivat oivina icebreakereinä small-talk tilanteissa. Puolensa ja puolensa siis tässäkin tapauksessa.

Kuten jo edellä mainitsin, amerikkalaiset tervehtivät kaikkia lähes kaikissa tilanteissa. Itse olin ollut maassa yhden yön, kun lähdin aamulla lenkille lähialueellani ja minua tervehdittiin kaksi kertaa tuolla matkalla. Molemmilla kerroilla käyttäydyin juuri niin kuin minun ei olisi pitänyt eli menin täysin puihin siinä vaiheessa, kun minua puhuteltiin, koska en vain voinut käsittää, että joku sanoisi minulle morning! kun juoksen napit korvissa ja näytän selvästi siltä, että pelkkä sisään- ja uloshengitys on tarpeeksi työlästä, puhumattakaan toisten ihmisten huomioimisesta. Now I know better. Hymyilen jo kaikille vastaantuleville ihmisille ja kas kummaa, he hymyilevät takaisin! (Tätä tapahtuu harvoin Suomessa, koska ihmiset välttelevät katsekontaktia, joten otan kaiken ilon irti!) Lisäksi osaan vastata jo, jos joku sanoo minulle hei oli se sitten lenkkipolulla tai kassajonossa. Yritän muistaa puhutella amerikkalaisia ystäviäni etunimillä, mutta hämmennyn edelleen kuullessani oman nimeni lausuttavan useita kertoja päivässä. Se on kyllä pakko sanoa, että katsekontaktilla ja hymyllä pääsee pitkälle, mutta tämän tytön suusta tulee jo luontevasti hellot ja howareyout ja oikeastaan se on hyvä niin. Amerikkalainen luonteenlaatu tulee esille monin eri tavoin, mutta ei ehkä missään niin hyvin kuin tervehdittäessä. Individualistinen yhteiskunta kun tämä kerran on, tuntee jokainen varmasti itsensä hyvin erityislaatuiseksi tullessaan tervehdityksi ylitsevuotavan ystävällisesti, mutta pieni suomalainen skeptikko minussa on silti joskus sitä mieltä, että mitä sitä turhaan teeskentelemään. Olen järkeillyt sen päässäni niin, että ehkä jatkan teeskentelyä niin kauan kuin on tarpeellista ja toivon, että se jossain vaiheessa muuttuu aidoksi kiinnostukseksi jokaikistä vastaantulevaa ihmistä kohtaan (as if).

Siihen asti, I'm fine thanks, how are you?

Don't wear white after Labor Day

Syyskuun ensimmäinen maanantai on Jenkeissä aina Labor Day, vähän niinkuin Suomen vappu, mutta ei sinne päinkään. Amerikkalaisille se tarkoittaa kesän loppumista, vaikka oikeasti päivän tarkoituksena on kai juhlia raskaan työn raatajia. Niitähän tässä maassa riittää, mutta enemmän vaikuttaa kuitenkin siltä, että se on viimeinen tekosyy painua rannalle, vetää kunnon kännit ja puhua Labor Day -viikonloppuna sattuneista kommelluksista työpaikalla koko syyskuun (kunnes tulee lokakuu, Columbus Day ja Halloween ja sama ruljanssi voi alkaa alusta). Ei pidä kuitenkaan tuomita amerikkalaisia ystäviämme - kyllähän suomalaisetkin juhlivat vappua ja niinhän se menee, että rankka työ, rankat huvit.

Amerikkalaisille Labor Day on viimeinen mahdollisuus kävellä flipflopeissa, pulahtaa uima-altaaseen (koska lämpötilan kivutessa vain vaivaiseen 28 asteeseen näin syyskuun alun päivinä, on tietysti mahdotonta pitää enää uima-altaita auki, vaikka näin suomalaisen näkökulmasta tuntuu, että täällä voisi uida altaassa vielä marraskuussakin) ja viettää kunnon BBQ-juhlia. Jokainen itseäänkunnioittava amerikkalainen hakeutuu mielellään rannalle ja merihän sen olla pitää, joko Atlantti tai Tyynimeri. Allekirjoittanut vietti Labor Day -viikonloppua Virginia Beachilla, jota myös junttirannaksi paikallisten keskuudessa kutsutaan ja hauskaa oli. Virginia Beach on kuin amerikkalaisten Kanarian Saaret: ei niin hieno kuin Kalifornian turkoosinsininen Tyynimeri, mutta tarpeeksi välttävä hotellirivistöineen ja Atlantin kuohuvine aaltoineen. Voipahan ainakin sanoa seuraavana päivänä työkavereille, että kyllä minäkin olin siellä, kaikkien muiden joukossa katselemassa Labor Dayn kunniaksi järjestettyä ilotulitusspektaakkelia ja vetämässä Pina Coladoja kaksin käsin paikallisessa pubissa. Täytyy myös muistaa, että amerikkalaiset ovat vaativia kansallisten vapaapäivien vietossa: he haluavat viihdykettä ja sitähän löytyy erilaisten konserttien, ruokapaikkojen ja turistikauppojen muodossa. Merenrantakohteisiin menevät valtatiet ovat tietenkin tukossa Labor Day -viikonloppuna sekä perjantaina (menoliikenne) että maanantaina (paluuliikenne). Mikäpäs siinä ilmastoidussa autossa on istuessa, kun poppi pauhaa radiossa ja sadat tuhannet muut autot matelevat 3 mailin tuntivauhdilla kohti täpötäyttä uimarantaa ja maanantaina taas takaisin kaupunkiin. Pienten lasten vanhemmat tietävät jo valmiiksi, että muutamaan yöhön ei saa taas nukutuksi, kun motellin seinät ovat paperia ja ilmastointi huutaa vieressä, opiskelijat nauttivat viimeisestä vapaasta viikonlopusta ennen uuden fall semesterin alkua ja fiksuimmat jäävät kotiin katsomaan koko härdelliä televisiosta.

Tärkeänä osana Labor Daytä ovat myös alennusmyynnit kaupoissa ja outlet-myymälöissä. Kesävaatteita lähtee pilkkahintaan ja koska kaupat ovat esimerkiksi sunnuntaina pitkälle iltaan asti auki, ihmiset lähtevät ostoskeskuksiin ostamaan seuraavan kesän vaatteita. Kyllähän sadannet uudet (ja lähes kaikkia edellisiä muistuttavat) sortsit on saatava, koska hintalapussa lukee 40% off. Näin suomalaisen näkökulmasta Työn päivän alet tulevat erinomaiseen saumaan: ainakin D.C.:ssä lämmintä on vielä reilusti yli 25 astetta eli lämpimämpää kuin Suomessa normaalisti kuumimpaan aikaan, joten kesävaatteille on käyttöä varmasti pitkälle lokakuuhun saakka. Amerikkalaiset varmaankin sullovat uudet kesävaatteensa vaatekaappien uumeniin ja sinne ne jäävät seuraavana keväänäkin, koska no, nehän ovat varmaan seuraavan vuoden toukokuussa jo "so last season". Vaikea sanoa, että onko lama tehnyt amerikkalaisista säästäväisempiä, kun vertailukohteita ei ole, mutta kulutusjuhla Labor Daystäkin on osattu tehdä, se on varma.

Huolimatta siitä, että suurimmalla osalla amerikkalaisista ei varmasti ole hajuakaan siitä, miksi syyskuun ensimmäinen maanantai on aina vapaa, Labor Day istuu amerikkalaiseen elämänmenoon joka tapauksessa samalla tavalla kuin vappu suomalaiseen: ilman sitä ei voi olla, mutta loppujen lopuksi tiistaina harmittaa, kun arki alkaa, syysvaatteet ilmestyvät kauppoihin ja kesälle on sanottu virallisesti hyvästi. Hyväksyttävä se on, seuraavaa kesää voi alkaa jo odottaa. Sniff, vaikka todellisuudessa tämä tyttö vain odottaa säiden viilenemistä ja puiden väriloistoa. Makunsa kullakin I guess.

Ensivaikutelmia

Mitä Valkoisen Talon portugalilaiselle vesikoiralle kuuluu?
Miten Arnold Schwarzeneggeristä tuli Kalifornian kuvernööri?
Mistä löytyy lähin Wal-Mart?
Ja mitä ihmettä on Marshmallow Fluff ja PopTartsit?

Jokaikisellä suomalaisella on käsityksensä siitä, mitä Jenkeissä tehdään, ketä amerikkalaiset ovat, mitä siellä syödään ja minkälaisia TV-sarjoja ja elokuvia sieltä tulee. Suomen on sanottu olevan Euroopan amerikkalaisin maa, mutta missä määrin suomalaisten stereotypiat pitävät paikkansa ja mitä yksi maailman suurimmista ja vaikutusvaltaisimmista maista todella pitää sisällään? Kyseinen blogi pureutuu amerikkalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin syvimpään olemukseen allekirjoittaneen Amerikan-vuoden aikana, joka alkoi viikko sitten ja päättyy näillä näkymin heinäkuussa 2010. Tulevana vuonna tulen kirjoittamaan kaikesta, mitä näen/koen/kuulen/haistan/maistan/tunnen tässä suurten autojen, luottokorttien ja lakimiesten luvatussa maassa. Koska vietän vuoteni Washington D.C.:ssä, tulen käsittelemään blogissani pääasiassa itärannikon ja Yhdysvaltain pääkaupungin ihmetyksen aiheita, mutta älkää huoliko, osansa saavat varmasti amerikkalaiset asiat, ihmiset ja ilmiöt ympäri tätä valtavaa mannerta. Minkäänlaista loogista järjestystä blogini ei tule pitämään sisällään vaan tulen kirjoittamaan aiheista, joita minä kohtaan ja jotka ovat herättäneet minussa ihmetystä. Jos onnistun samalla rikkomaan muutamia suomalaiseen ajattelutapaan syväänjuurtuneita stereotypioita amerikkalaisista ja Yhdysvalloista yleensä, tunnen onnistuneeni tehtävässäni.

Tervetuloa siis mukaan, minulle saa jättää kommentteja ja kysymyksiä liittyen mihin tahansa, mikä amerikkalaisessa elämäntyylissä kiinnostaa tai ihmetyttää ja pyrin parhaani mukaan vastaamaan kysymyksiin. Muistakaa kuitenkin, että blogini on täysin subjektiivinen, pitää sisällään hyvin vähän oikeata faktatietoa ja perustuu vain minun näkemyksiini asioista. Ensimmäisen viikon perusteella voin kuitenkin sanoa, että ihmettelemisen aiheita riittää ja Amerikka on juuri niin ihmeellinen, monimuotoinen, monimutkainen ja käsittämätön kuin pienet suomalaiset pohjoisessa maassa vain voivat kuvitella. Enjoy the ride, I know I will!