keskiviikko 28. lokakuuta 2009

False promises

Kahden kuukauden jälkeen en missään nimessä kuvailisi amerikkalaisia sanalla luotettava. Siinä missä he ovat ystävällisiä, suomalaisesta superrehellisestä yhteiskunnasta tuleva oppii yllättävän pian sen, mitä turhat lupaukset täällä tarkoittavat. Uusia ihmisiä tavatessa on tarkoitus olla ylenpalttisen ystävällinen ja osana tätä ystävällisyyttä on se, että kylään kutsutaan viiden minuutin juttelun jälkeen (tyyliin "If you ever get to Boston, just give me a call, you can totally stay at our place", mutta puhelinnumeroita ei kyllä vaihdeta... hm, mitenkähän nämä ihmiset suhtautuisivat siihen, jos etsisin puhelinnumeron käsiini numerotiedustelusta ja oikeasti soittaisin ja ilmoittaisin, että täällä sitä ollaan Bostonin suburbeissa, can I crash at your place??). Lisäksi ihmiset haluavat päättää keskustelun aina jollakin follow-upilla eli sovitaan, että mennään kahville (we just have to get together sometimes!) tai dinnerille tai jotakin, mutta jos tarkkaa aikaa ei sovita, 99 prosentin todennäköisyydellä keskustelun osapuolet eivät koskaan näe toisiaan - kunnes tulee seuraavat juhlat, joissa taas pahoitellaan sitä, että aikaa on kulunut niin paljon, on ollut niin kiirettä ja sama ruljanssi alkaa alusta. Ihania nämä amerikkalaiset, eikö?

Lupausten pettäminen ei koske pelkästään olemattomien tapaamisten sopimista vaan amerikkalaiset eivät myöskään jaksa vaivautua ilmoittamaan aina, jos heille ei sovikaan joku tietty, ehkä jo ennalta sovittu tapaaminen/kahvittelu/dinner/party. Tänä kännykkäaikana kuvittelisi, että ihmisillä olisi se pari minuuttia aikaa näpytellä tekstiviesti, jossa sanotaan, että valitettavasti en pääsekään tänään tulemaan, mutta jos on kyse vähänkään isommasta kuin kahden ihmisen tapaamisesta, amerikkalaiset kai kuvittelevat, että kyllä he pärjäävät ilman minua, ihan turha ilmoittaa mitään (they won't even notice I'm not there - miten niin ei huomattaisi?? ei kukaan ole näkymätön!). Joka tapauksessa täällä ei podeta huonoa omatuntoa silloin, kun kavereille ei ole ilmoitettu muuttuneista suunnitelmista, kaiken voi pahimmassa tapauksessa kuitata sanalla sorry ja kaikki on hyvin. Niin, tämä kulttuuri on siitä erilainen, että ihmiset eivät myöskään ota nokkiinsa siitä, jos joku ei jaksa/halua/ehdi ilmestyä paikalle - kaikkihan sitä tekee!

Myöhästyminen on myös aihe, josta voisi kirjoittaa helposti parisataisen romaanin. En usko, että amerikkalaiset ovat läheskään niin pahoja myöhästelijöitä kuin esimerkiksi eteläeurooppalaiset tai eteläamerikkalaiset (mikä kaikkia etelässä asuvia vaivaa??), mutta kyllä täälläkin osataan olla myöhässä ja odotuttaa toisia. Myöhästymisen suhteen amerikkalaiset ovat kyllä yleensä niin fiksuja, että ilmoittavat tekstiviestillä, että Sorry, I'm running late, mutta myöhästymisen kesto voi olla mitä tahansa viidestä minuutista tuntiin... Olen tavannut koko maassa ainoastaan yhden amerikkalaisen (ja olen tavannut täällä monta amerikkalaista, uskokaa pois), jota jatkuva myöhästely ja turhien lupausten antaminen ärsytti, muut tuntuvat suhtautuvan siihen neutraalin välinpitämättömästi (ja eihän tuo ihme ole, kun miettii, että he ovat kasvaneet tässä kulttuurissa). Minua ärsyttää myöhästelyä ja turhien lupausten antamista enemmän se tapa, jolla ihmiset suhtautuvat tähän kaikkeen. Toisten ihmisten odotuttaminen ei tunnu olevan täällä kovinkaan big deal - jos jotakin, se osoittaa, että kyseinen ihminen on todella kiireinen (aka tärkeä ihminen) ja siksi odottajien tulisi olla onnellisia, että myöhästelijällä on edes tämän verran aikaa uhrata heille. Okei, ehkä liioittelen hieman, mutta tämä on yleinen ilmapiiri. God I hate people sometimes.

Siitä huolimatta, silloin kun amerikkalaiset ilmestyvät paikalle joko sovittuun aikaan tai hieman myöhässä, heille ei voi olla vihainen kovin pitkään. He ovat niin valloittavia, niin kiinnostuneita, niin karismaattisia kaikin tavoin, että hiljainen ja vähän puheliaampikin suomalainen on hetkessä valmis antamaan kaiken anteeksi. Ja ehkä minäkin yritän päästä suomalaisesta yltiörehellisestä mentaliteetista hetkeksi täällä (ja yritän tulla paikalle sovittuun aikaan, en puolta tuntia aikaisemmin) ja palaan takaisin normaaliin sitten, kun palaan Suomeen. Siihen asti, we should totally get together sometimes tulee jo minunkin suusta tuosta vaan, vaikka tiedän, että en kyseistä henkilöä välttämättä enää koskaan näekään. Life is funny, isn't it?

keskiviikko 21. lokakuuta 2009

How's the weather?

Olen ollut täällä pian kaksi kuukautta ja kumma kyllä, säästä ei ole ollut vielä mitään puhetta. Vaihtuvat säätilat ovat täällä samalla tavalla small talk -aiheita kuin Suomessakin (toisaalta täällä osataan kyllä puhua muustakin toisin kuin Suomessa, jossa yleinen valituksenaihe tuntuu olevan surkea sää ja pari kuukautta miellyttävämmässä ilmastossa eläneenä voin sanoa, että enää en ihmettele miksi). Mitä säähän tulee, Washington peittoaa Suomen kuusi-nolla. Siinä missä Suomen syksy on yleensä sateinen ja pimeä, täällä se on aurinkoinen, lämmin (mutta kuitenkin aamuisin jo ihanan kirpeä) ja täynnä värejä. Kuvittelisin, että Suomessa eletään tällä hetkellä kautta, jolloin aurinkoa tuskin näkyy, pimeä tulee jo uskomattoman aikaisin ja valoisaan aikaankin on usein harmaata, taivaalta sataa joko vettä tai räntää ja lämpötila liikkuu nollan molemmin puolin. Washingtonissa sen sijaan on pääasiassa noin 15 astetta lämmintä, aurinko paistaa (ja kun se paistaa, se paistaa kunnolla) ja puut ovat täydessä väriloistossa. Niinpä, kuka tällaisen jälkeen haluaisi enää kokea syksyä Suomessa?

Suurin positiivinen muutos on ollut ero valon määrässä täällä ja Suomessa. Olen tottunut siihen, että syksy tarkoittaa täydellistä pimeyttä - sitä loka-marraskuun aikaa, kun märkä ja musta asfaltti tuntuu imevän kaiken valon maailmasta, lamppuja pitää pitää päällä koko päivän ja kynttilät ja lähestyvä joulu tuntuvat olevan ainoita valopilkkuja lumettomien kuukausien aikana. Täällä syksy tarkoittaa tervetullutta vaihtelua kuuman ja kostean kesän jälkeen: se on tuulahdus kirpeää ilmaa, auringonpaistetta, joka jatkuu aina aamukahdeksasta iltakuuteen, kurpitsoja (Halloween on ihan nurkan takana) ja kaikissa syksyn väreissä hehkuvia puita. Niin, lehdet tippuvat täällä vasta joskus marraskuun lopussa - how great is that?? Tällä hetkellä ilma on täällä kuin Suomen elokuussa, sillä erotuksella, että täällä se jatkuu pari-kolme kuukautta, kun taas Suomessa tuskin kuukautta, jolloin viimeistään lokakuu tuo mukanaan kylmyyden, pimeyden ja sateen. Yritin selittää tässä yhtenä päivänä äidilleni Suomessa, että joudun pitämään aurinkolaseja päivittäin autoa ajaessani - aurinko paistaa täällä niin ylhäältä, että se häikäisee samaan tapaan kuin Suomen kesäkuun aurinko. Jo parin kuukauden jälkeen mietin, miten koskaan tulen sopeutumaan Suomen valottomaan kauteen. Ja ennen kaikkea mietin, miten kukaan on koskaan vapaaehtoisesti halunnut muuttaa asumaan sellaiselle seudulle...

Jotta en suututtaisi Suomen säässä onnellisesti eläviä lukijoitani (onko heitä oikeasti olemassa?), voin kertoa, että Washingtonin sää ei ole pelkästään punaisissa vaahteranlehdissä caprihousuissa kahlaamista. Täällä lämpötilat vaihtelevat nimittäin välillä todella paljon. Aamulla saattaa olla alle viisi astetta lämmintä (mikä tuntuu täällä jostain syystä paljon kylmemmältä kuin Suomessa, I wonder why that is...) ja päivällä lämpötila kohoaa yli kahdenkymmenen ja tippuu taas auringon laskiessa alle kymmeneen. Yritäpä siinä sitten miettiä, että miten pukeutuisi, kun aamulla jäätyy ja päivällä paistuu villapaidassa (kerrospukeutuminen kunniaan!). Saimme kokea viime viikon loppupuolella myös oman osamme syyssateista: täällä satoi kirjaimellisesti neljä päivää putkeen, koko ajan oli harmaata ja ihan kuin se ei olisi riittänyt, jokainen päivä oli edellistä kylmempi kunnes lämmintä oli viikonloppuna vajaat viisi astetta. Minulla oli kaikin puolin oikein kotoisa olo - tällainenhan lokakuu on aina Suomessa, mutta paikalliset tuskailivat kylmyyden ja sateen kanssa. Eihän täällä sellaiseen ole totuttu! Täytyy kyllä sanoa, että hermot meinasivat mennä tälläkin maailmanmatkaajalla - ei sillä ettenkö olisi tottunut harmauteen, sateeseen ja kylmyyteen vaan nimenomaan siksi, että minähän tulin tänne Suomen syksyä pakoon ja missään ei mainittu, että joutuisin vetämään villakangastakkia ylle jo lokakuun puolivälissä kaupungissa, joka kartalla sijoittuu suunnilleen samalle korkeudelle kuin Sisilia!

Muutamista sadepäivistä huolimatta Washington on tähän asti osoittautunut ilmastoltaan juuri sellaiseksi kuin sen odotinkin olevan ja nautin lämpimästä ja valoisasta syyssäästä täysin siemauksin. Veikkaan, että alan kaivata pimeyttä ja kylmempiä ilmoja vasta joulun lähestyessä (onneksi tämä tyttö on tulossa viettämään joulua koto-Suomeen!). Kynttilöiden polttaminen tuntuu jotenkin turhalta, kun päivisin on niin aurinkoista ja uskoisin, että itsenäisyyspäivän tienoilla alan kaivata kuumaa glögilasillista, takkatulta, pimeitä joulukuun iltoja ja lunta. Täällä siinä vaiheessa lumesta ei ole tietoakaan, puut alkavat olla vähitellen kyllä paljaita, mutta lämpimiä päiviä riittää edelleen ja aurinko jaksaa paistaa läpi talven. En tiedä teistä, mutta minun jouluuni kuuluvat lumi, pimeys ja kylmyys, koska ne korostavat sitä lämpöä, joka joulusta ja perheen läheisyydestä hehkuu.

Siitä huolimatta, voi että on ihanaa mennä aamulla ulos, kun takkia ja hanskoja ei tarvitse läheskään joka aamu ja nouseva aurinko on toivottamassa tervetulleeksi uuteen päivään. Me suomalaiset emme tiedä, mitä me menetämme ja ehkä parempi niin. Siihen asti, hankkikaa hyvät ihmiset sellainen valolamppu, jos syksy masentaa. Trust me, it can make all the difference.

tiistai 13. lokakuuta 2009

Shopaholics

Amerikka on shoppailijoiden paratiisi. Täältä löytyy kirjaimellisesti kaikkea, monessa eri hintaluokassa ja sitä, mitä et tavallisesta kaupasta löydä, voit nettishopata joko Amazonista tai mahdollisesti e-Baysta. Believe me, sitä mitä et täältä löydä, ei luultavasti ole koskaan ollut olemassakaan. Yksi suuri ero Amerikan ja Euroopan välillä kuitenkin on: siinä, missä eurooppalaiset olettavat löytävänsä vaatekauppojen keksittymän kaupungin keskustasta (joka kääntyy täällä sanalla downtown), amerikkalaiset suuntaavat keskustan sijaan malleille. Washingtonissa downtown koostuu pelkästään virastotaloista ja kaupungissa parhaat shoppailupaikat keskittyvät Dupont Circlen ja Georgetownin kaupunginosiin, mutta halpojen rättien perässä juoksevat (minä mukaanlukien) suuntaavat suoraan esikaupunkialueille, joista löytyy jättimäisiä malleja eli ostareita ja outlet-kauppojen keskittymiä, joissa merkkivaatteita myydään pilkkahintaan. Amerikkalaiset ovat tehneet kuluttamisesta suorastaan taidetta ja selvää on se, että koko koneisto on rakennettu niin, että ihmiset ostaisivat yhä enemmän ja enemmän. Ja sitähän me teemme.

Muutamalla mallilla vierailleena voin kertoa, että ne ovat pienoismaailmoja, jotka on suunniteltu siten, että niissä voi helposti viettää kokonaisen päivän. Malleilta löytyy vaate-, elektroniikka- kirja- ja sisustuskauppojen lisäksi useita ravintoloita, day spa -hoitoloita, elokuvateatteri, täysin ilmaiset wc-tilat, useita pankkiautomaatteja, levähdyspaikkoja ja kaikkialla soi miellyttävä, yleensä klassinen musiikki (to keep away the hobos). Usein metro ajaa suoraan näiden ostoskeskusten alle, joten parhaassa (pahimmassa?) tapauksessa ulkoilmaan ei tarvitse astua shoppailupäivän aikana kertaakaan! Eipähän ainakaan taivaalta satavat kissat ja koirat estä kulutusjuhlaa. Ei pitäisi kyllä valittaa - onhan se toisaalta todella helppoa, kun yhdestä paikasta löytyy kaikki ja shoppailun lomassa voi piipahtaa iltapäiväleffaan tai ainakin kaffelle tai syömään johonkin paikallisista pikaruokaloista (malleilta on ihan turha etsiä terveellistä syömistä). Jos satamiljoonaa muuta kanssashoppaajaa ei haittaa, jonkun mielestä mall voi olla oikein rattoisa tapa viettää lauantaita.

Kyllä täältä ihan tavallisiakin kadunvarsilla olevia kauppoja löytyy ja Washingtonissa olen ihastunut erityisesti Georgetownin kylämäiseen tunnelmaan (ihania erivärisiä townhouseja, aaaw). Amerikasta löytyy muutamia vaateliikkeitä, joista eurooppalaiset saavat vain haaveilla, tärkeimpinä näistä ehkä Banana Republic ja Abercrombie&Fitch (olet kuulemma nobody, jos et omista ainakin yhtä kyseisen liikkeen vaatekappaletta, joten asiahan piti korjata heti!). Kävin A&F:ssä ekaa kertaa elämässäni viime viikonloppuna ja kokemus oli varsin mielenkiintoinen. Kuulin kaupan nimen ensimmäistä kertaa ikinä viime joulun aikaan, kun olin käymässä New Yorkissa ja siellä Fifth Avenuella ihmiset jonottivat sisään kauppaan (luit oikein, ihmiset jonottivat vaatekauppaan!). New Yorkin liikkeen myyjät on valittu täysin ulkonäön perusteella (eli kaikki ovat käytännössä malleja tai sellaisiksi haluavia) ja eipä nämä DC:n myyjät jääneet paljon tästä jälkeen. Mielenkiintoista A&F:llä oli se, että sovituskopit olivat lukossa, joten jos halusi sovittaa jotakin, piti käydä pyytämässä myyjää avaamaan oven (mikä oli muuten todella rasittavaa!). Vielä oudompaa oli se, että koko kauppa oli suihkutettu täyteen parfyymia, jonka kuulemma olisi pitänyt olla unisex-tuoksu, mutta joka kyllä tuoksui ihan miesten partavedeltä. Eikä siinä mitään, jos haju olisi ollut mieto, mutta noin vartin oleskelun jälkeen päätä särki, tuoksua oli nimittäin suihkuteltu sen verran innokkaasti. Lisäksi huomasin, että ostamani huppari tuoksui seuraavana päivänä ihan miesten partavedeltä, mikä ei tietenkään välttämättä ole ainoastaan huono asia... Mutta mietipä sitä, jos kävelisit Suomessa Vero Modaan ja vastassa olisi pistävä tuoksupilvi? Täällä allergikoilla ei vissiin ole kovinkaan paljon sananvaltaa.

Valituksesta huolimatta yksi asia Amerikassa shoppailussa on ylitse muiden: kaikki on täällä aivan törkeän halpaa! Dollari on tällä hetkellä niin heikko euroon verrattuna, että täältä kannattaa hyvällä omallatunnolla ostaa melkein mitä huvittaa, koska no, minun logiikalla siinä säästää kuitenkin rahaa, koska jos saman tavaran olisi ostanut Suomesta, rahaa olisi mennyt paljon enemmän! Ja ei, minun logiikkaani ei mahdu ajatus siitä, että jos tavaraa ei olisi ostanut ollenkaan, se olisi tullut vielä halvemmaksi. Onhan se niin hienoa palata takaisin Suomeen Targetin housuissa ja A&F:n hupparissa (mitä sitten, jos näyttää amerikkalaiselta kulahtaneelta kotirouvalta?), koska kellään muulla ei tule olemaan samanlaisia! Eurooppalaisten onneksi, sanon minä.

lauantai 10. lokakuuta 2009

Pelkkää politiikkaa

Washington jos mikä on poliitikkojen mekka. Täällä kokoontuvat tämän maan senaattorit, kongressimiehet, lobbaajat ja tänne pyrkivät kaikki ne collegesta valmistuneet pääaineenaan yhteiskuntatieteitä (englanniksi political science) lukeneet oikeaa elämää aloittelevat nuoret, jotka haluavat luoda uran siellä, missä tapahtuu. Niin, Washingtonissa politiikalla on suuri rooli täällä elävien ihmisten elämässä ja joskus vaikuttaa jopa siltä, että nimenomaan tässä kaupungissa politiikka vaikuttaa kaikkeen. Don't get me wrong, amerikkalaiset ovat huomattavasti poliittisempia kuin suomalaiset varmasti joka puolella Yhdysvaltoja, mutta täällä kaiken keskuksessa politiikalla on aivan erityinen rooli. On oltava poliittisesti korrekti, mutta samalla on osattava olla viekas ja aina askeleen edellä muita. DC on tunnettu myös amerikkalaisten keskuudessa kaupunkina, jossa kyynärpäätaktiikalla ja suhteilla päästään eteenpäin. Viidakon lait pätevät kaupungissa, jossa jokainen yrittää nousta huipulle, ajaa omaa agendaansa ja voittaa seuraavat vaalit.

Pienen ihmisen arjessa Washingtonin poliittisuus näkyy monin eri tavoin. Nauroin ääneen tässä yhtenä päivänä, kun ajoin autolla ja radiosta sattui tulemaan juustopihvimainos (eli kyseessä oli periamerikkalainen frozen food sectionista löytyvä cheesesteak). Mainoksessa pihvistä väittelivät ketkäs muut kuin maan nykyinen presidentti Barack Obama (joka muuten tulee saamaan Nobelin rauhanpalkinnon, siitä lisää seuraavassa kappaleessa) ja edellinen surullisenkuuluisa presidentti George W. Bush. Pihvin lisäksi keskustelussa vilahtelivat sellaiset aiheet kuten homojen oikeudet, terveydenhuoltouudistus ja jopa ne kaksi sotaa, joita tämä maa edelleen käy - kaikesta huolimatta. Jäin kuuntelemaan mainosta mielenkiinnolla ja naureskelin amerikkalaisille - tulisiko kellään suomalaisella koskaan mieleen mainostaa jotain niin arkista ja tavallista kuin pakastepihviä esimerkiksi Matti Vanhasen ja Tarja Halosen väittelyn avulla? I dare to doubt it. Mutta en kiellä sitä etteikö mainos olisi ollut hauska! Täällä politiikalla on jo käsitteenä täysin erilainen merkitys; se lävistää yhteiskunnassa kaiken, sitä voidaan käyttää mihin tahansa ja at the end of the day, tärkeintä on se, että oman äänen saa kuuluviin, olipa tapa tai keinot mitkä hyvänsä.

Täällä eilistä uutista siitä, että Obama tulee saamaan Nobelin rauhanpalkinnon ei ole otettu vastaan ainoastaan suurella innolla ja positiivisella mielellä. Amerikkalaisille tyypillistä on auktoriteettien kyseenalaistaminen (ei kylläkään samalla tavalla kuin ranskalaisilla - siinä missä ranskalaiset lakkoilevat ja pistävät koko yhteiskunnan sekaisin, amerikkalaiseen eliittiin kuuluvat virkamiehet, yrittäjät, lakimiehet yms. keskustelevat päivällispöydässä sivistyneesti siitä, miten tämä maa on menossa kohti tuhoa ja miten muutosta ei kaikesta huolimatta ole tullut, yes we can -henki on selvästi hiipumassa). Nyt, kun Obamalle ollaan myöntämässä rauhanpalkintoa, täällä akuutein kysymys tällä hetkellä on: "Millä ansioilla?". Mitä Obama on oikeasti tehnyt rauhan eteen, varsinkin, kun tämä maa edelleen sotii sekä Afganistanissa että Irakissa? Palkintohan ollaan myöntämässä Obamalle visioista, ei itse teoista ja siinä mielessä Nobel-komitea on itse päättänyt rikkoa omia sääntöjään Obaman kohdalla. Tässä maassa unelma kantaa pitkälle, ei ehkä se, mitä asioille oikeasti tehdään. Ei tarvitse palata kuin 60-luvulle, jolloin Martin Luther King piti "I have a dream" -puheensa ja jo ollaan amerikkalaisen mielenlaadun ja poliittisen hengen ytimessä. Ulkomaalaisen silmissä näyttää välillä siltä, että it's all talk and no action, mutta toisaalta, missäpä maassa asia ei välillä olisi näin?

Jotta en karkoittaisi viimeisiäkin lukijoitani kaikella tällä politiikkahöpinällä, ajattelin lopettaa tämän päivän tekstin loppukevennykseen niinkuin Maikkarin kymppiuutisten uutisankkurit konsanaan. Politiikka näkyy minun arjessa radiomainosten lisäksi mitä hassuimmilla tavoilla. Eilen, kun olin kävelemässä ystäväni luokse perjantai-iltaa viettämään, satuin puoli kahdeksan maissa juuri siihen risteykseen, mistä päästään varapresidentti Joseph Bidenin virka-asunnolle. Saapuessani liikennevaloihin Massachusetts Avenuella, huomasin, että koko risteys oli suljettu poliisein (ja poliisiautoin). Siinä minä sitten seisoin, keskellä risteystä ja lähimmät autot oli pysäytetty kymmenen metrin päähän molemmin puolin avenueta. Pian syy tähän selvisi: takaa tuli noin kymmenen poliisiauton ja viiden moottoripyöräpoliisin saattue ja kaiken keskellä ajoivat kaksi limusiinia, joista toisessa oli Joseph Biden (olin ehkä metrin päässä ja lasi oli raollaan, joten voin vannoa, että näin varapresidentin) ja toisessa autossa mitä luultavimmin itse Barry O. Saattue ajoi virka-asunnon porteista sisään poliisien vartioidessa ja pian liikenne pääsi taas jatkamaan normaalisti.

Tällaiset tapaukset ovat ehkä arkipäivää diisiiläisille, mutta kuusi viikkoa tämän kaupungin katuja tallanneelle suomalaistytölle tämä on edelleen jotain todella hienoa, jotain erilaista ja ennen kaikkea todella poliittista. Täällä limusiineihin ja mustiin laseihin tottuu ennen pitkää, mutta iltakävelyllä vastaan tulleet poliisisaattueet jäävät kyllä mieleen. Sitä muistaa taas, että missä kaupungissa asuu, että Hilary ja Bill asuvat ihan nurkan takana (ja käyvät luultavasti samassa ruokakaupassa kuin me) ja että Obaman illallisesta Georgetownissa kirjoitetaan seuraavan aamun Washington Postissa. It's all about politics, mutta ihmisiä ne poliitikotkin ovat.

Niin että muistakaa se seuraavan kerran, kun luette juttuja Vanhasen erikoishöylätyistä laudoista.

maanantai 5. lokakuuta 2009

Got a sweet tooth?

Lähestyvän Halloweenin kunniaksi tänään puhutaan karkista, koska no, kuka ei pitäisi karkeista? Minä rakastan karkkia, period. Ja olen päättänyt, että ihminen, joka rakastaa karkkia, saa rakastaa sitä hamaan hautaan saakka. Se, joka joskus sanoi, että karkit kuuluvat lapsille ja teineille, ei tiennyt, mistä puhui. Muutaman ulkomaanvaihtokokemuksen saattelemana voin paljastaa teille järkyttävän epäkohdan: vain ja ainoastaan Suomesta saa kunnollisia karkkeja ja muu maailma ei tiedä, mitä se menettää. Suomessa ehkä parasta ovat Prisman tai Cityn pitkät irtokarkkirivistöt ja valitettavasti suhtauduin ennen irtistarjontaan huomattavasti pienemmällä antaumuksella kuin nykyään. Ennen pidin itsestäänselvänä sitä, että irtokarkkeja saa kaupasta kuin kaupasta aina, kun niitä tekee mieli (voi, kylläpä tulikin yhtäkkiä ikävä Makuunin irtokarkkeja!!!). Niinhän se on, että ihminen oppii arvostamaan asioita vasta sitten, kun menettää ne... Ja voin myöntää, että kaipaan Suomesta ehkä eniten irtokarkkeja (en siis laske kaikkia rakkaita ihmisiä koti-Suomessa, älkää pelätkö, en vaihtaisi teitä missään nimessä puolen kilon Candy King -säkkiin!).

Sitten päästään amerikkalaisiin karkkeihin. Ensinnäkin, täällä kaikki myydään jättisäkeissä, mutta kunnon karkkeja täältä saa kyllä etsimällä etsiä. Amerikkalaiset pitävät suklaasta, mutta minkälaisesta suklaasta? Hershey's on aivan kamalaa, M&M:t ovat kuin Smartieseja (ja kuka oikeasti tykkää Smartieseista??) ja paljonpuhutut Tootsie Rollit ovat kuin kumia pureskelisi. Ainoa suunnilleen syötävä suklaalaji on Reese's maapähkinäsuklaa, jota saa pikkukuppien muodossa, patukoina, levyinä ja pieninä Reese's Pieces -nappeina (kyllä, minä olen erikoistunut karkkeihin, se ei tule enää kenelläkään yllätyksenä). Peanut butter on kyllä maailman paras keksintö, kun puhutaan mistä tahansa makeasta (leivän päällä se on vähän outoa, tarttuu ikävästi kitalakeen ja maistuu vaan niin pähkinäiselle). Suklaan sisällä tai jäätelöön sekoitettuna se on taivaallista ja lievittää hieman Fazerin sinisen kaipuuta. Mutta ei siitä ole irtokarkkien korvaajaksi, se on todettava.

Mitä hedelmäkarkkeihin tulee, tässä maassa on oikeastaan turha edes puhua hedelmäkarkeista. Täältä saa omituisia pikkupusseja, joissa on vain yhtä lajiketta (onneksi ei kuitenkaan Hariboja, puolen vuoden Ranskan-vaihdon jälkeen en ole voinut koskea Haribon muovilta maistuviin karkkeihin, joita ei mielestäni saisi edes karkeiksi kutsua) ja karkeissa maistuu vain ja ainoastaan väriaine, ei oikeastaan mikään muu. Eri makuja on todella vähän ja jopa Twizzlersit (vähän Snören mansikkalakunauhaa muistuttavat lakunauhat) tuottivat minulle pettymyksen. Ongelmana on se, että lisäaineet maistuvat paikallisissa karkeissa liikaa ja jostain kumman syystä amerikkalaiset ovat erikoistuneet muunlaisiin herkkuihin kuin karkkeihin. Täällä mussutetaan joko suolaisia herkkuja (pitsaa, hampurilaisia, sipsejä, bageleitä, popcornia, you name it) tai jotain ällömakeita ja rasvaisia donitseja tai muita leivonnaisia. Karkit ovat kai todellakin lapsille varattuja ja sen takia niille ei löydy sopivaa markkinarakoa... Siinäpä vasta idea, voisin alkaa tuomaan Amerikkaan suomalaisia irtokarkkeja. Älkää naurako, tämän vuoden jälkeen voin olla hyvinkin valmis perustamaan oman pikku-Kalpiksen Glover Parkin Whole Foodsin liepeille.

Amerikkalaisten puolustukseksi on kuitenkin sanottava sen verran, että sen minkä he menettävät karkeissa, he korvaavat jäätelössä. Tästä maasta saa maailman parasta (ja kermaisinta, makeinta, rasvaisinta ja kaikin puolin epäterveellisintä) jäätelöä. Let me introduce you to Ben and Jerry. Sinä, joka et ole vielä koskaan maistanut Ben&Jerry's jäätelöä, shame on you ja kävelepäs pikaisesti lähimpään Valintataloon, Makuuniin tai K-kauppaan ja osta sieltä yksi pint maailman taivaallisinta jäätelöä. Ben&Jerry'sin lisäksi Häagen-Dazs on kuin onkin amerikkalainen yhtiö ja sen jäätelökauppoja löytyy jokaisesta isommasta kaupungista. Myös Häagen-Dazs myy noin puolen litran jäätelöpurkkeja kauppojen kylmäaltaissa ja lievittää kyllä oikein hyvin pahinta makeannälkää. Ehkä kyse onkin perspektiivin muutoksesta, ehkä minusta tulee tämän vuoden jälkeen jäätelöihminen karkkien sijaan... Until then, kaipaan edelleen suomalaisia irtokarkkeja, haaveilen vaniljafudgeista ja valitan sitä, miten täältä ei saa kunnon herkkuja.

Trick or treat?

perjantai 2. lokakuuta 2009

Exaggerate, much?

Jos amerikkalaiset ovat hyviä jossain, niin liioittelussa. Tässä maassa kaikki on suurempaa, hienompaa, mahtavampaa ja kaikin puolin more awesome kuin missään muualla. Näiden viiden viikon aikana, jotka olen viettänyt täällä, olen oppinut ainakin sen, että liioittelu on myös taito, joka vaatii harjoittelua ja kun sen oikein hallitsee, se ulottuu kaikille elämän osa-alueille (muutamia esimerkkejä seuraa seuraavissa kappaleissa, jaksakaa odottaa vielä hetki). Liioittelu tulee parhaiten esille amerikkalaisten puhetyylissä, ilmeissä, eleissä ja myös siinä, miten vahvasti kaikki tunnetaan oli kyseessä sitten negatiivinen tai positiivinen tunne. Suomalaisen näkökulmasta liioittelu on helppo liittää teennäisyyteen - onko se nyt oikeasti niin hienoa, että näemme taas täällä samassa Starbucksissa niin kuin joka päivä, varsinkin kun keskustelu ulottuu perinteiselle "what can I get you - have a good one!" -tasolle. Mutta pisteitä amerikkalaiselle on annettava kyllä yrittämisestä - joka päivä he jaksavat vetää hymyn kasvoille ja kohdella kanssaihmisiä omalla positiivisella (jonkun mielestä ehkä ylipirteällä) tavallaan.

Liioittelu näkyy tervehdysten lisäksi myös ylenpalttisessa kohteliaisuudessa ja kommentoinnissa. Yllätyn edelleen, kun minulle täysin tuntematon ihminen alkaa juttelemaan kuntosalilla kommentoimalla pinkkejä sukkiani tai kun aamuruuhkassa sidewalkilla joku kehuu uutta mekkoani ja kysyy, että mistä olen sen ostanut. Hetken olen aina hämmästynyt ja sen jälkeen kiitän ja vastaan iloisesti takaisin ja mietin mielessäni, että kyllä tämä kulttuuri on sittenkin ihana, liioittelusta huolimatta. Avoimuus toimii myös toiseen suuntaan: hetken täällä olleena ja positiivisia kommentteja saaneena sitä alkaa helposti kommentoimaan myös toisten ihmisten ulkonäköä (don't get me wrong, AINA positiivisessa hengessä). Ja miettikääpä hetki sitä, mikä loppujen lopuksi piristäisi päivää paremmin kuin ystävällinen hymy ja "I love your bag" -kommentti? Niinpä, pienistä asioista se elämä on kiinni ja suomalaisilla voisi olla hieman opittavaa tässä suhteessa.

Negatiivinen liioittelu on sitten asia erikseen. Eilen illalla saimme ystäväni kanssa todistaa, miten kokonainen kauppa (se oli muuten Whole Foods, joka on näissä piireissä the thing - kauppa, joka myy ainoastaan orgaanista ruokaa) suljettiin sen takia, että kellarikerroksen parkkihallissa joku valopää oli rysäyttänyt autonsa keskelle kurpitsakasaa (jep, Halloween on tulossa). Siinä sitten ihmiset pällistelivät, kun paloautot saapuivat pillit huutaen paikalle, sulkivat koko kaupan ja vetivät alueen ympärille keltaisia nauhoja (joissa oikeasti lukee Crime Scene, do not cross) ja sen jälkeen mitään ei tapahtunut! Kaikki vain seisoskelivat kaupan edessä, osa tiestä oli suljettu ja ihmiset olivat hyvin tohkeissaan (jotkut räpsivät kuvia). Mutta edelleenkin, kukaan ei tehnyt mitään!!! Tässä yhteiskunnassa kaikesta nostetaan iso haloo - kyseessähän voisi olla vaikka kuinka kamala tapaus - mutta loppujen lopuksi tehokkuus tällaisissa asioissa ei ole yksi amerikkalaisten vahvoista puolista. Siinä mielessä amerikkalaiset muistuttavat välillä eteläeurooppalaisia; järkytys ja shokki koetaan vahvasti ja siinä shokissa halutaankin rypeä mahdollisimman pitkään. Otetaan kaikki ilo irti, oli kyseessä sitten surullinen tai iloinen tapahtuma.

Jäyhälle suomalaiselle (joksi minua ei siis voisi missään olosuhteissa kutsua) amerikkalaisten liioittelukulttuuri vaatii sopeutumista ja voi helposti alkaa ärsyttämäänkin, mutta koska allekirjoittanut on ollut luonteeltaan aina hyvin epätyypillinen suomalainen, minun on helppo sujahtaa tähän kulttuuriin. Minusta on mukavaa puhua suoraan, haluan olla ystävällinen ja avoin toisia ihmisiä kohtaan ja mitä sitten, jos se vaatii muutaman ylisanan? Pelkästään englannin kieli on täynnä sanontoja, jotka eivät istu suomalaisen suuhun (I'd love to do that), joten kulttuuri kulkee kielen kanssa käsi kädessä. Täällä kaikki koetaan megasuperhypertunteella ja hyvä niin, eipähän voi ainakaan sanoa, että elämä ei maistuisi miltään. Mikään ei ole pahempaa kuin leading a lukewarm life - elämä ei saa olla kuin haaleaa vettä vaan mieluummin sitten kunnolla kylmää tai kuumaa. Tässäpä teille mietittävää - miten sinä saisit lisää tunnetta elämääsi, jos se tuntuu haalistuneen kädenlämpöiseksi? Aloita pienistä asioista, kehu jonkun uusia silmälaseja tai hienoa hiusmallia. You've got nothing to lose.