Pelkkää politiikkaa

Washington jos mikä on poliitikkojen mekka. Täällä kokoontuvat tämän maan senaattorit, kongressimiehet, lobbaajat ja tänne pyrkivät kaikki ne collegesta valmistuneet pääaineenaan yhteiskuntatieteitä (englanniksi political science) lukeneet oikeaa elämää aloittelevat nuoret, jotka haluavat luoda uran siellä, missä tapahtuu. Niin, Washingtonissa politiikalla on suuri rooli täällä elävien ihmisten elämässä ja joskus vaikuttaa jopa siltä, että nimenomaan tässä kaupungissa politiikka vaikuttaa kaikkeen. Don't get me wrong, amerikkalaiset ovat huomattavasti poliittisempia kuin suomalaiset varmasti joka puolella Yhdysvaltoja, mutta täällä kaiken keskuksessa politiikalla on aivan erityinen rooli. On oltava poliittisesti korrekti, mutta samalla on osattava olla viekas ja aina askeleen edellä muita. DC on tunnettu myös amerikkalaisten keskuudessa kaupunkina, jossa kyynärpäätaktiikalla ja suhteilla päästään eteenpäin. Viidakon lait pätevät kaupungissa, jossa jokainen yrittää nousta huipulle, ajaa omaa agendaansa ja voittaa seuraavat vaalit.

Pienen ihmisen arjessa Washingtonin poliittisuus näkyy monin eri tavoin. Nauroin ääneen tässä yhtenä päivänä, kun ajoin autolla ja radiosta sattui tulemaan juustopihvimainos (eli kyseessä oli periamerikkalainen frozen food sectionista löytyvä cheesesteak). Mainoksessa pihvistä väittelivät ketkäs muut kuin maan nykyinen presidentti Barack Obama (joka muuten tulee saamaan Nobelin rauhanpalkinnon, siitä lisää seuraavassa kappaleessa) ja edellinen surullisenkuuluisa presidentti George W. Bush. Pihvin lisäksi keskustelussa vilahtelivat sellaiset aiheet kuten homojen oikeudet, terveydenhuoltouudistus ja jopa ne kaksi sotaa, joita tämä maa edelleen käy - kaikesta huolimatta. Jäin kuuntelemaan mainosta mielenkiinnolla ja naureskelin amerikkalaisille - tulisiko kellään suomalaisella koskaan mieleen mainostaa jotain niin arkista ja tavallista kuin pakastepihviä esimerkiksi Matti Vanhasen ja Tarja Halosen väittelyn avulla? I dare to doubt it. Mutta en kiellä sitä etteikö mainos olisi ollut hauska! Täällä politiikalla on jo käsitteenä täysin erilainen merkitys; se lävistää yhteiskunnassa kaiken, sitä voidaan käyttää mihin tahansa ja at the end of the day, tärkeintä on se, että oman äänen saa kuuluviin, olipa tapa tai keinot mitkä hyvänsä.

Täällä eilistä uutista siitä, että Obama tulee saamaan Nobelin rauhanpalkinnon ei ole otettu vastaan ainoastaan suurella innolla ja positiivisella mielellä. Amerikkalaisille tyypillistä on auktoriteettien kyseenalaistaminen (ei kylläkään samalla tavalla kuin ranskalaisilla - siinä missä ranskalaiset lakkoilevat ja pistävät koko yhteiskunnan sekaisin, amerikkalaiseen eliittiin kuuluvat virkamiehet, yrittäjät, lakimiehet yms. keskustelevat päivällispöydässä sivistyneesti siitä, miten tämä maa on menossa kohti tuhoa ja miten muutosta ei kaikesta huolimatta ole tullut, yes we can -henki on selvästi hiipumassa). Nyt, kun Obamalle ollaan myöntämässä rauhanpalkintoa, täällä akuutein kysymys tällä hetkellä on: "Millä ansioilla?". Mitä Obama on oikeasti tehnyt rauhan eteen, varsinkin, kun tämä maa edelleen sotii sekä Afganistanissa että Irakissa? Palkintohan ollaan myöntämässä Obamalle visioista, ei itse teoista ja siinä mielessä Nobel-komitea on itse päättänyt rikkoa omia sääntöjään Obaman kohdalla. Tässä maassa unelma kantaa pitkälle, ei ehkä se, mitä asioille oikeasti tehdään. Ei tarvitse palata kuin 60-luvulle, jolloin Martin Luther King piti "I have a dream" -puheensa ja jo ollaan amerikkalaisen mielenlaadun ja poliittisen hengen ytimessä. Ulkomaalaisen silmissä näyttää välillä siltä, että it's all talk and no action, mutta toisaalta, missäpä maassa asia ei välillä olisi näin?

Jotta en karkoittaisi viimeisiäkin lukijoitani kaikella tällä politiikkahöpinällä, ajattelin lopettaa tämän päivän tekstin loppukevennykseen niinkuin Maikkarin kymppiuutisten uutisankkurit konsanaan. Politiikka näkyy minun arjessa radiomainosten lisäksi mitä hassuimmilla tavoilla. Eilen, kun olin kävelemässä ystäväni luokse perjantai-iltaa viettämään, satuin puoli kahdeksan maissa juuri siihen risteykseen, mistä päästään varapresidentti Joseph Bidenin virka-asunnolle. Saapuessani liikennevaloihin Massachusetts Avenuella, huomasin, että koko risteys oli suljettu poliisein (ja poliisiautoin). Siinä minä sitten seisoin, keskellä risteystä ja lähimmät autot oli pysäytetty kymmenen metrin päähän molemmin puolin avenueta. Pian syy tähän selvisi: takaa tuli noin kymmenen poliisiauton ja viiden moottoripyöräpoliisin saattue ja kaiken keskellä ajoivat kaksi limusiinia, joista toisessa oli Joseph Biden (olin ehkä metrin päässä ja lasi oli raollaan, joten voin vannoa, että näin varapresidentin) ja toisessa autossa mitä luultavimmin itse Barry O. Saattue ajoi virka-asunnon porteista sisään poliisien vartioidessa ja pian liikenne pääsi taas jatkamaan normaalisti.

Tällaiset tapaukset ovat ehkä arkipäivää diisiiläisille, mutta kuusi viikkoa tämän kaupungin katuja tallanneelle suomalaistytölle tämä on edelleen jotain todella hienoa, jotain erilaista ja ennen kaikkea todella poliittista. Täällä limusiineihin ja mustiin laseihin tottuu ennen pitkää, mutta iltakävelyllä vastaan tulleet poliisisaattueet jäävät kyllä mieleen. Sitä muistaa taas, että missä kaupungissa asuu, että Hilary ja Bill asuvat ihan nurkan takana (ja käyvät luultavasti samassa ruokakaupassa kuin me) ja että Obaman illallisesta Georgetownissa kirjoitetaan seuraavan aamun Washington Postissa. It's all about politics, mutta ihmisiä ne poliitikotkin ovat.

Niin että muistakaa se seuraavan kerran, kun luette juttuja Vanhasen erikoishöylätyistä laudoista.