HellohowareyouImfinethankshowareyou = Moi.

Otsikko kuvastaa ehkä sitä, kuinka monta sanaa amerikkalaisten tervehtimiseen sisältyy ja miten pelkkä hi tai hello ei koskaan riitä. Kun tulee Suomesta, jossa joskus pelkkä kulmakarvojen kohotus tai epämääräinen hymy riittävät tervehdyksiksi, tässä maassa joutuu todella ponnistelemaan, jottei tule leimatuksi töykeäksi ulkomaalaiseksi. Let's face it, amerikkalaiset ovat ylitsevuotavan ystävällisiä ja jo tervehtiessä sen huomaa. Hymy ulottuu korvasta korvaan ja mitä enemmän sanoja tervehdykseen sisältyy, sen parempi. How are you seuraa suoraan hello'ta ja jokainen tietää, että tähän kysymykseen odotetaan myös vastausta (mutta ei ihan mitä tahansa vastausta). En ole ensimmäistä kertaa Ameriikoissa, mutta minulla kesti alussa varmaan viikko edes ymmärtää, että minulta todella odotetaan vastausta, oli kyseessä sitten kaupan myyjä tai paras kaveri. Ja tuo vastaus on lähes poikkeuksetta I'm fine/good, thanks, how are you? Tämä rituaali käydään läpi AINA tavattaessa ja missään nimessä tarkoituksena ei ole paljastaa tuttavalle, kaupan myyjälle tai parhaalle kaverille heti kättelyssä sitä, että no nyt kyllä vi**ttaa, kun vaimo lähti kävelemään/koira kuoli/sain potkut/joudun juuri odottamaan puoli tuntia kassajonossa saadakseni vain kuulla, että tämä kassa ottaa vastaan vain käteistä tai mitä tahansa muuta, mikä sillä hetkellä vetää mielen matalaksi. Tarkoituksena on olla ystävällinen ja osoittaa puhekumppanille kiinnostusta - teennäistä kiinnostusta kylläkin, mutta kiinnostusta joka tapauksessa.

Minä en missään nimessä sano, että amerikkalaisten tervehdyskulttuuri olisi huono asia, oikeastaan päinvastoin. Täällä kaikki painavat ihmisten etunimet mieleen, niitä käytetään todella runsaasti ainakin suomalaisen näkökulmasta ja kaikkia tervehditään. Etunimien käytöstä voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan, mutta tyydyn vain mainitsemaan sen, että nimimuistia kannattaa petrata, jos uudelle mantereelle aikoo. Täällä toisten nimien käyttämättä jättäminen koetaan loukkaavaksi, joten jos haluat puhutella jotakin uutta tuttavaasi, sinun on paras muistaa hänen nimensä. Suomalaisen näkökulmasta kannattaa oma nimi lausua myös amerikkalaisittain (niin amerikkalaisittain kuin sen vain pystyy. Minkäs sille voi jos oma nimi on Yrjö, siinä vaiheessa kannattaa ehkä amerikkalaistua ensi metreillä ja alkaa kutsua itseään tuttavallisesti Georgeksi) tai muuten kukaan ei muista nimeäsi, mikä saattaa pahimmillaan tarkoittaa sitä, että kukaan ei erikoisen nimesi takia uskalla puhutella sinua. Toisaalta, eksoottiset nimet (ja alkuperät) toimivat oivina icebreakereinä small-talk tilanteissa. Puolensa ja puolensa siis tässäkin tapauksessa.

Kuten jo edellä mainitsin, amerikkalaiset tervehtivät kaikkia lähes kaikissa tilanteissa. Itse olin ollut maassa yhden yön, kun lähdin aamulla lenkille lähialueellani ja minua tervehdittiin kaksi kertaa tuolla matkalla. Molemmilla kerroilla käyttäydyin juuri niin kuin minun ei olisi pitänyt eli menin täysin puihin siinä vaiheessa, kun minua puhuteltiin, koska en vain voinut käsittää, että joku sanoisi minulle morning! kun juoksen napit korvissa ja näytän selvästi siltä, että pelkkä sisään- ja uloshengitys on tarpeeksi työlästä, puhumattakaan toisten ihmisten huomioimisesta. Now I know better. Hymyilen jo kaikille vastaantuleville ihmisille ja kas kummaa, he hymyilevät takaisin! (Tätä tapahtuu harvoin Suomessa, koska ihmiset välttelevät katsekontaktia, joten otan kaiken ilon irti!) Lisäksi osaan vastata jo, jos joku sanoo minulle hei oli se sitten lenkkipolulla tai kassajonossa. Yritän muistaa puhutella amerikkalaisia ystäviäni etunimillä, mutta hämmennyn edelleen kuullessani oman nimeni lausuttavan useita kertoja päivässä. Se on kyllä pakko sanoa, että katsekontaktilla ja hymyllä pääsee pitkälle, mutta tämän tytön suusta tulee jo luontevasti hellot ja howareyout ja oikeastaan se on hyvä niin. Amerikkalainen luonteenlaatu tulee esille monin eri tavoin, mutta ei ehkä missään niin hyvin kuin tervehdittäessä. Individualistinen yhteiskunta kun tämä kerran on, tuntee jokainen varmasti itsensä hyvin erityislaatuiseksi tullessaan tervehdityksi ylitsevuotavan ystävällisesti, mutta pieni suomalainen skeptikko minussa on silti joskus sitä mieltä, että mitä sitä turhaan teeskentelemään. Olen järkeillyt sen päässäni niin, että ehkä jatkan teeskentelyä niin kauan kuin on tarpeellista ja toivon, että se jossain vaiheessa muuttuu aidoksi kiinnostukseksi jokaikistä vastaantulevaa ihmistä kohtaan (as if).

Siihen asti, I'm fine thanks, how are you?