For your safety

Amerikassa kun ollaan, turvallisuus on aina issue, olipa sitten kyseessä kävely pimeän puiston halki tai kodin varustaminen uusimmilla hälytysjärjestelmillä. Täällä murtovarkaiden varalta varustautuminen on bisnestä ja lähes jokaisesta vähänkin rikkaammasta kodista löytyvät joko hälytyslaitteet tai rautaportit, parhaimmassa (vai pahimmassa?) tapauksessa molemmat. Vähemmän vaurailla alueilla kotien ensimmäisten kerrosten ikkunat ja ovet on varustettu kalterein, jotta hullut eivät pääse sisään keskellä yötä, vaikka luodeiltahan nämä kalterit eivät kyllä suojaa... Todellisuus siitä, miten pitkälle toisen ihmisen pelko voi mennä, iskee täällä vasten kasvoja ja suomalaisena pikkukaupungin tyttönä huomaan usein ajattelevani kiitollisena, miten suojatussa ympäristössä minä olen saanut kasvaa. Toisaalta liian vähän pahuuksia nähneenä (yhtä keskellä kirkasta päivää tapahtunutta käsilaukun anastusta lukuunottamatta en ole kohdannut täällä vielä todellista actionia) en aina myöskään osaa pelätä tarpeeksi ja joskus mietinkin, että missä menee sopivan varovaisuuden ja liiallisen pelon ja toisaalta tyhmän ja järkevän rohkeuden raja? Välillä kun vaan tekisi mieli oikaista puiston poikki, vaikka onkin jo pimeää, ihan vain sen takia, että reitti kotiin nyt vain on niin paljon lyhyempi sitä kautta. Mutta ei äiti, älä huoli, minua on varoiteltu moneen otteeseen, joten osaan kiertää pimeät puistoreitit kaukaa ja useimmiten liikun autolla kaikkien muiden turvallisuutensa puolesta pelkäävien amerikkalaisten tavoin.

Sain sopivan muistutuksen amerikkalaisten turvallisuusmaniasta tällä viikolla, kun paikallisesta moskeijasta oli löytynyt epäilyttävä paketti ja poliisi sulki kaksi tämän kaupungin pääväylää pariksi tunniksi juuri sopivasti aamuruuhkan aikaan. Autot jumittivat pahimmassa ruuhkassa, jonka olin ikinä nähnyt ja itse seurasin vierestä (turvallisesti jättimazdan ratissa), kun keltaisia poliisinauhoja vedettiin teiden sulkumerkeiksi ja poliisiautoja ilmestyi jatkuvasti jostain lisää. Ironista on se, että täällä jokaisen henkilökohtainen turvallisuus otetaan todella vakavasti, mutta samalla tässä maassa tapahtuu henkirikoksia (ja varmasti muitakin rikoksia) enemmän kuin missään muussa länsimaassa. Onko vika järjestelmässä, ihmisissä vai ehkä juuri siinä, miten big deal asiasta tehdään?

Eniten minua turvallisuusasioissa mietityttää pimeällä yksin käveleminen. Totuus nyt vain on se, että aina samaan suuntaan menijöitä ei löydy, joten joskus on vain uskallettava kävellä yksin metroasemalle ja sieltä pois. Sanotaanko niin, että ei se metrotunneliin laskeutuminen lauantai-iltana Dupont Circlen metroasemalla kaikkien niiden itsekseen puhuvien kodittomien kanssa niin kovin miellyttävää ole, mutta toisaalta niin kauan kuin ympärillä on muitakin suhteellisen selväpäisiltä näyttäviä ihmisiä, minä en osaa pelätä henkeni puolesta. Niin ja aina voi ottaa taksin, vaikka taksikuskikin voi viedä sinut vaikka minkälaisia kiertoteitä kotiin, kuten itse huomasin viikko sitten, kun löysin itseni Rock Creek Parkin puistotieltä pakistanilaisen taksikuskin kyydistä ja mietin, että en minä kyllä normaalisti tätä kautta ajaisi Georgetownista kotiin.... Ihminen ei loppujen lopuksi voi elää pelossa - siinä tapauksessa sitä jää neljän seinän sisälle eikä näe ja koe koskaan mitään. Vaikka Amerikassa ollaankin, minä ajattelen sen niin, että kyllä täällä asuu 300 miljoonaa muutakin ihmistä, jotka käyvät ulkona, pitävät hauskaa, elävät elämäänsä ja löytävät (ainakin suurin osa heistä) iltaisin tiensä turvallisesti kotiin.

Niin ja onneksi voi aina alkaa puhumaan suomea mahdollisille hulluille, jotka yrittävät ottaa kontaktia. Sen jos minkä luulisi säikäyttävän tiehensä pahimmatkin stalkkerit.