HellohowareyouImfinethankshowareyou = Moi.

Otsikko kuvastaa ehkä sitä, kuinka monta sanaa amerikkalaisten tervehtimiseen sisältyy ja miten pelkkä hi tai hello ei koskaan riitä. Kun tulee Suomesta, jossa joskus pelkkä kulmakarvojen kohotus tai epämääräinen hymy riittävät tervehdyksiksi, tässä maassa joutuu todella ponnistelemaan, jottei tule leimatuksi töykeäksi ulkomaalaiseksi. Let's face it, amerikkalaiset ovat ylitsevuotavan ystävällisiä ja jo tervehtiessä sen huomaa. Hymy ulottuu korvasta korvaan ja mitä enemmän sanoja tervehdykseen sisältyy, sen parempi. How are you seuraa suoraan hello'ta ja jokainen tietää, että tähän kysymykseen odotetaan myös vastausta (mutta ei ihan mitä tahansa vastausta). En ole ensimmäistä kertaa Ameriikoissa, mutta minulla kesti alussa varmaan viikko edes ymmärtää, että minulta todella odotetaan vastausta, oli kyseessä sitten kaupan myyjä tai paras kaveri. Ja tuo vastaus on lähes poikkeuksetta I'm fine/good, thanks, how are you? Tämä rituaali käydään läpi AINA tavattaessa ja missään nimessä tarkoituksena ei ole paljastaa tuttavalle, kaupan myyjälle tai parhaalle kaverille heti kättelyssä sitä, että no nyt kyllä vi**ttaa, kun vaimo lähti kävelemään/koira kuoli/sain potkut/joudun juuri odottamaan puoli tuntia kassajonossa saadakseni vain kuulla, että tämä kassa ottaa vastaan vain käteistä tai mitä tahansa muuta, mikä sillä hetkellä vetää mielen matalaksi. Tarkoituksena on olla ystävällinen ja osoittaa puhekumppanille kiinnostusta - teennäistä kiinnostusta kylläkin, mutta kiinnostusta joka tapauksessa.

Minä en missään nimessä sano, että amerikkalaisten tervehdyskulttuuri olisi huono asia, oikeastaan päinvastoin. Täällä kaikki painavat ihmisten etunimet mieleen, niitä käytetään todella runsaasti ainakin suomalaisen näkökulmasta ja kaikkia tervehditään. Etunimien käytöstä voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan, mutta tyydyn vain mainitsemaan sen, että nimimuistia kannattaa petrata, jos uudelle mantereelle aikoo. Täällä toisten nimien käyttämättä jättäminen koetaan loukkaavaksi, joten jos haluat puhutella jotakin uutta tuttavaasi, sinun on paras muistaa hänen nimensä. Suomalaisen näkökulmasta kannattaa oma nimi lausua myös amerikkalaisittain (niin amerikkalaisittain kuin sen vain pystyy. Minkäs sille voi jos oma nimi on Yrjö, siinä vaiheessa kannattaa ehkä amerikkalaistua ensi metreillä ja alkaa kutsua itseään tuttavallisesti Georgeksi) tai muuten kukaan ei muista nimeäsi, mikä saattaa pahimmillaan tarkoittaa sitä, että kukaan ei erikoisen nimesi takia uskalla puhutella sinua. Toisaalta, eksoottiset nimet (ja alkuperät) toimivat oivina icebreakereinä small-talk tilanteissa. Puolensa ja puolensa siis tässäkin tapauksessa.

Kuten jo edellä mainitsin, amerikkalaiset tervehtivät kaikkia lähes kaikissa tilanteissa. Itse olin ollut maassa yhden yön, kun lähdin aamulla lenkille lähialueellani ja minua tervehdittiin kaksi kertaa tuolla matkalla. Molemmilla kerroilla käyttäydyin juuri niin kuin minun ei olisi pitänyt eli menin täysin puihin siinä vaiheessa, kun minua puhuteltiin, koska en vain voinut käsittää, että joku sanoisi minulle morning! kun juoksen napit korvissa ja näytän selvästi siltä, että pelkkä sisään- ja uloshengitys on tarpeeksi työlästä, puhumattakaan toisten ihmisten huomioimisesta. Now I know better. Hymyilen jo kaikille vastaantuleville ihmisille ja kas kummaa, he hymyilevät takaisin! (Tätä tapahtuu harvoin Suomessa, koska ihmiset välttelevät katsekontaktia, joten otan kaiken ilon irti!) Lisäksi osaan vastata jo, jos joku sanoo minulle hei oli se sitten lenkkipolulla tai kassajonossa. Yritän muistaa puhutella amerikkalaisia ystäviäni etunimillä, mutta hämmennyn edelleen kuullessani oman nimeni lausuttavan useita kertoja päivässä. Se on kyllä pakko sanoa, että katsekontaktilla ja hymyllä pääsee pitkälle, mutta tämän tytön suusta tulee jo luontevasti hellot ja howareyout ja oikeastaan se on hyvä niin. Amerikkalainen luonteenlaatu tulee esille monin eri tavoin, mutta ei ehkä missään niin hyvin kuin tervehdittäessä. Individualistinen yhteiskunta kun tämä kerran on, tuntee jokainen varmasti itsensä hyvin erityislaatuiseksi tullessaan tervehdityksi ylitsevuotavan ystävällisesti, mutta pieni suomalainen skeptikko minussa on silti joskus sitä mieltä, että mitä sitä turhaan teeskentelemään. Olen järkeillyt sen päässäni niin, että ehkä jatkan teeskentelyä niin kauan kuin on tarpeellista ja toivon, että se jossain vaiheessa muuttuu aidoksi kiinnostukseksi jokaikistä vastaantulevaa ihmistä kohtaan (as if).

Siihen asti, I'm fine thanks, how are you?

Don't wear white after Labor Day

Syyskuun ensimmäinen maanantai on Jenkeissä aina Labor Day, vähän niinkuin Suomen vappu, mutta ei sinne päinkään. Amerikkalaisille se tarkoittaa kesän loppumista, vaikka oikeasti päivän tarkoituksena on kai juhlia raskaan työn raatajia. Niitähän tässä maassa riittää, mutta enemmän vaikuttaa kuitenkin siltä, että se on viimeinen tekosyy painua rannalle, vetää kunnon kännit ja puhua Labor Day -viikonloppuna sattuneista kommelluksista työpaikalla koko syyskuun (kunnes tulee lokakuu, Columbus Day ja Halloween ja sama ruljanssi voi alkaa alusta). Ei pidä kuitenkaan tuomita amerikkalaisia ystäviämme - kyllähän suomalaisetkin juhlivat vappua ja niinhän se menee, että rankka työ, rankat huvit.

Amerikkalaisille Labor Day on viimeinen mahdollisuus kävellä flipflopeissa, pulahtaa uima-altaaseen (koska lämpötilan kivutessa vain vaivaiseen 28 asteeseen näin syyskuun alun päivinä, on tietysti mahdotonta pitää enää uima-altaita auki, vaikka näin suomalaisen näkökulmasta tuntuu, että täällä voisi uida altaassa vielä marraskuussakin) ja viettää kunnon BBQ-juhlia. Jokainen itseäänkunnioittava amerikkalainen hakeutuu mielellään rannalle ja merihän sen olla pitää, joko Atlantti tai Tyynimeri. Allekirjoittanut vietti Labor Day -viikonloppua Virginia Beachilla, jota myös junttirannaksi paikallisten keskuudessa kutsutaan ja hauskaa oli. Virginia Beach on kuin amerikkalaisten Kanarian Saaret: ei niin hieno kuin Kalifornian turkoosinsininen Tyynimeri, mutta tarpeeksi välttävä hotellirivistöineen ja Atlantin kuohuvine aaltoineen. Voipahan ainakin sanoa seuraavana päivänä työkavereille, että kyllä minäkin olin siellä, kaikkien muiden joukossa katselemassa Labor Dayn kunniaksi järjestettyä ilotulitusspektaakkelia ja vetämässä Pina Coladoja kaksin käsin paikallisessa pubissa. Täytyy myös muistaa, että amerikkalaiset ovat vaativia kansallisten vapaapäivien vietossa: he haluavat viihdykettä ja sitähän löytyy erilaisten konserttien, ruokapaikkojen ja turistikauppojen muodossa. Merenrantakohteisiin menevät valtatiet ovat tietenkin tukossa Labor Day -viikonloppuna sekä perjantaina (menoliikenne) että maanantaina (paluuliikenne). Mikäpäs siinä ilmastoidussa autossa on istuessa, kun poppi pauhaa radiossa ja sadat tuhannet muut autot matelevat 3 mailin tuntivauhdilla kohti täpötäyttä uimarantaa ja maanantaina taas takaisin kaupunkiin. Pienten lasten vanhemmat tietävät jo valmiiksi, että muutamaan yöhön ei saa taas nukutuksi, kun motellin seinät ovat paperia ja ilmastointi huutaa vieressä, opiskelijat nauttivat viimeisestä vapaasta viikonlopusta ennen uuden fall semesterin alkua ja fiksuimmat jäävät kotiin katsomaan koko härdelliä televisiosta.

Tärkeänä osana Labor Daytä ovat myös alennusmyynnit kaupoissa ja outlet-myymälöissä. Kesävaatteita lähtee pilkkahintaan ja koska kaupat ovat esimerkiksi sunnuntaina pitkälle iltaan asti auki, ihmiset lähtevät ostoskeskuksiin ostamaan seuraavan kesän vaatteita. Kyllähän sadannet uudet (ja lähes kaikkia edellisiä muistuttavat) sortsit on saatava, koska hintalapussa lukee 40% off. Näin suomalaisen näkökulmasta Työn päivän alet tulevat erinomaiseen saumaan: ainakin D.C.:ssä lämmintä on vielä reilusti yli 25 astetta eli lämpimämpää kuin Suomessa normaalisti kuumimpaan aikaan, joten kesävaatteille on käyttöä varmasti pitkälle lokakuuhun saakka. Amerikkalaiset varmaankin sullovat uudet kesävaatteensa vaatekaappien uumeniin ja sinne ne jäävät seuraavana keväänäkin, koska no, nehän ovat varmaan seuraavan vuoden toukokuussa jo "so last season". Vaikea sanoa, että onko lama tehnyt amerikkalaisista säästäväisempiä, kun vertailukohteita ei ole, mutta kulutusjuhla Labor Daystäkin on osattu tehdä, se on varma.

Huolimatta siitä, että suurimmalla osalla amerikkalaisista ei varmasti ole hajuakaan siitä, miksi syyskuun ensimmäinen maanantai on aina vapaa, Labor Day istuu amerikkalaiseen elämänmenoon joka tapauksessa samalla tavalla kuin vappu suomalaiseen: ilman sitä ei voi olla, mutta loppujen lopuksi tiistaina harmittaa, kun arki alkaa, syysvaatteet ilmestyvät kauppoihin ja kesälle on sanottu virallisesti hyvästi. Hyväksyttävä se on, seuraavaa kesää voi alkaa jo odottaa. Sniff, vaikka todellisuudessa tämä tyttö vain odottaa säiden viilenemistä ja puiden väriloistoa. Makunsa kullakin I guess.

Ensivaikutelmia

Mitä Valkoisen Talon portugalilaiselle vesikoiralle kuuluu?
Miten Arnold Schwarzeneggeristä tuli Kalifornian kuvernööri?
Mistä löytyy lähin Wal-Mart?
Ja mitä ihmettä on Marshmallow Fluff ja PopTartsit?

Jokaikisellä suomalaisella on käsityksensä siitä, mitä Jenkeissä tehdään, ketä amerikkalaiset ovat, mitä siellä syödään ja minkälaisia TV-sarjoja ja elokuvia sieltä tulee. Suomen on sanottu olevan Euroopan amerikkalaisin maa, mutta missä määrin suomalaisten stereotypiat pitävät paikkansa ja mitä yksi maailman suurimmista ja vaikutusvaltaisimmista maista todella pitää sisällään? Kyseinen blogi pureutuu amerikkalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin syvimpään olemukseen allekirjoittaneen Amerikan-vuoden aikana, joka alkoi viikko sitten ja päättyy näillä näkymin heinäkuussa 2010. Tulevana vuonna tulen kirjoittamaan kaikesta, mitä näen/koen/kuulen/haistan/maistan/tunnen tässä suurten autojen, luottokorttien ja lakimiesten luvatussa maassa. Koska vietän vuoteni Washington D.C.:ssä, tulen käsittelemään blogissani pääasiassa itärannikon ja Yhdysvaltain pääkaupungin ihmetyksen aiheita, mutta älkää huoliko, osansa saavat varmasti amerikkalaiset asiat, ihmiset ja ilmiöt ympäri tätä valtavaa mannerta. Minkäänlaista loogista järjestystä blogini ei tule pitämään sisällään vaan tulen kirjoittamaan aiheista, joita minä kohtaan ja jotka ovat herättäneet minussa ihmetystä. Jos onnistun samalla rikkomaan muutamia suomalaiseen ajattelutapaan syväänjuurtuneita stereotypioita amerikkalaisista ja Yhdysvalloista yleensä, tunnen onnistuneeni tehtävässäni.

Tervetuloa siis mukaan, minulle saa jättää kommentteja ja kysymyksiä liittyen mihin tahansa, mikä amerikkalaisessa elämäntyylissä kiinnostaa tai ihmetyttää ja pyrin parhaani mukaan vastaamaan kysymyksiin. Muistakaa kuitenkin, että blogini on täysin subjektiivinen, pitää sisällään hyvin vähän oikeata faktatietoa ja perustuu vain minun näkemyksiini asioista. Ensimmäisen viikon perusteella voin kuitenkin sanoa, että ihmettelemisen aiheita riittää ja Amerikka on juuri niin ihmeellinen, monimuotoinen, monimutkainen ja käsittämätön kuin pienet suomalaiset pohjoisessa maassa vain voivat kuvitella. Enjoy the ride, I know I will!